Ero sivun ”Nationalismi” versioiden välillä

26 merkkiä lisätty ,  1 vuosi sitten
(lyhyesti suomalaisesta nationalismista ennen itsenäistymistä)
Käsitteet Suomi, suomalaiset, Suomen kansa ja suomalainen kansakunta yleistyivät 1700-luvulla, mutta julkisesti niihin ei vielä Ruotsin vallan aikana liitetty valtiolliseen tulevaisuuteen viittaavia merkityksiä. Joidenkin ruotsalaistutkijoiden mukaan Ruotsissa Suomi jo tuolloin käsitettiin kuitenkin selkeästi erillisenä valtakunnan osana, jonka asukkaat ainakin osittain myös itse identifioituivat omaksi kokonaisuudekseen. Valtio-oikeudellisessa mielessä oli kuitenkin olemassa vain yksi kansa, Ruotsin rahvas. Suomessa esimerkiksi [[Daniel Juslenius]] jo 1700-luvun alussa käytti sellaista isänmaan ja kansakunnan käsitteitä, joihin liittyi voimakas samaistuminen Suomeen ja suomalaisiin. Myös [[H. G. Porthan]] käytti 1780-luvulla luennoissaan johdonmukaisesti suomalaista kansakunnan käsitettä vaikkakaan ei liittänyt siihen ajatusta Suomen valtiollisesta tulevaisuudesta.<ref>Liikanen, Ilkka (''Nationalismit'', 2005), s. 224–226.</ref>
 
Poliittisena ilmiönä suomalainen nationalismi syntyi 1800-luvulla Venäjän vallan aikana, kun Suomesta tulioli tullut vuonna 1809 [[Suomen suuriruhtinaskunta|suuriruhtinaskunta]]. Uusi poliittinen kansallisuuskäsitys alkoi vähitellen murtautua maan väestön ajatteluun, ja julkisessa keskustelussa alkoi syntyä uusi tapa perustella kansallisen valtioyksikön olemassaoloa. Suomen kansan kielelliset ja kulttuuriset traditiot katsottiin valtiollisen tulevaisuuden perustaksi. Kun suomenkielinen lehdistö syntyi 1820-luvulla, kansakunnan rakentamisen uudet peruslinjat saivat myös suomenkielisen asun. Alettiin kirjoittaa ”Suomen kansan” historiaa, jonka johtoteemana olivat etnis-kielellisen kansakokonaisuuden menneisyys ja uuden poliittisen kokonaisuuden tulevaisuus. Myös etninen ja juridinen kansakäsite liitettiin toisiinsa. Radikaaleja ajatuksia kansallisesta politiikasta esitti etenkin [[A. I. Arwidsson]], joka sai lopulta karkotustuomion.<ref>Liikanen, Ilkka (''Nationalismit'', 2005), s. 226–228.</ref>
 
1830-luvulla julkisuuteen nousi nuori sivistyneistösukupolvi, johon kuuluivat [[Elias Lönnrot]], [[J. L. Runeberg]], [[J. V. Snellman]] ja [[Zachris Topelius]]. Heidän näkemyksensä mukaan kansallishengellä viitattiin etupäässä kansan tapojen ja kielen säilyttämiseen, kansanvalistukseen ja kansallisen korkeakulttuurin kehittämiseen. Nämä neljä miestä rakensivat seuraavina vuosikymmeninä määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Lönnrot kokosi suomalaisten kansalliseepoksen ''[[Kalevala]]n''. Snellman paneutui kirjoituksissaan Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen aseman vahvistamiseen.<ref>Liikanen, Ilkka (''Nationalismit'', 2005), s. 230–231.</ref> Snellman-instituutti kutsuu [[J. V. Snellman]]ia muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.<ref>http://snellman-instituutti.fi/s/J.%20V.%20Snellman%20kansakunnan%20k%C3%A4sikirjoittajana</ref>
[[Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen|Yrjö Koskisen]] ''Oppikirja Suomen kansan historiasta'' (1869–1873) esitteli ajatuksen, että valtiollisen kehityksen liikkeellepaneva voima oli kansa. Kansallisvaltion ajatus konkretisoitui ja politisoitui, ja kansansuvereenisuuden periaate ja kansan edustamisen kysymys nousivat uudelleen esiin. 1870-luvulla suomalainen nationalismi sai uuden poliittisen sisällön, ja keskeiseksi kysymykseksi nousi politiikan piirin laajentaminen ja vanhojen valtarakenteiden haastaminen kansan nimissä. [[Fennomaanit]] kuten Koskinen tukeutuivat kansanvalistukselliseen joukkojärjestäytymiseen ja pyrkivät muodostamaan kansan tahdosta näkemyksen, joka saisi kansan suomenkielisen valtaenemmistön kannatuksen. Liberaalit olivat huolissaan maan yhtenäisyyden vaarantumisesta ja korostivat isänmaan ja Suomen kansan jakamattomuutta, vaikka kieliä on kaksi.<ref>Liikanen, Ilkka (''Nationalismit'', 2005), s. 232–241.</ref>
 
[[Suomi|Suomalaisen]] kansallisuusaatteen syntyä on pidetty eräänlaisena vastavaikutuksena myöhäiselle [[teollistuminen|teollistumiselle]]. Teollistuminen lisäsi painetta yhdenmukaisuuteen ja kansalliseen yhteisöllisyyteen. Ne takasivat riittävän yhtenäisen työvoiman koulutuksen sekä helpottivat työvoiman liikkumista paikasta toiseen. Tapahtumasarja oli samanlainen esimerkiksi [[Viro]]ssa.<ref>Allardt, Erik: Yhteiskuntamuoto ja kansallisvaltio. Teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä=Allardt, Erik & Hall, Stuart & Wallerstein, Immanuel | Nimeke=Maailmankulttuurin äärellä | Selite=Toimittaneet Katarina Eskola ja Erkki Vainikkala. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 11. Suomentaneet Jyrki Uusitalo, Erkki Vainikkala ja Maaria Linko. Perustuu Jyväskylän kesän kongressissa 29.6.1988 pidettyihin esitelmiin | Julkaisupaikka=Jyväskylä | Julkaisija=Jyväskylän yliopisto | Vuosi=1988 | Tunniste=ISBN 951-680-039-4}}</ref> Kansallisuusaate auttoi myös nostamaan Suomen ”historiattoman kansan”, tai ainakin sen parempiosaisten ryhmien, itsetuntoa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Saaristo, Kimmo & Jokinen, Kimmo | Nimeke=Sosiologia | Sivu=204 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=WSOY | Vuosi=2004 | Tunniste=ISBN 951-0-28132-8}}</ref>
 
=== Nousu hallitsevaksi opiksi ===
67 040

muokkausta