Avaa päävalikko

Muutokset

32 merkkiä lisätty ,  1 vuosi sitten
vältetään osioiden otsikoiden sinilinkittämistä.
Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös [[rutto]] eli paiserutto (”[[musta surma]]”), jota aikalaiset kutsuivat ''isoksi kuolemaksi''. [[Tallinna]]ssa oli tuolloin [[Aasia]]sta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Kaukolan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta [[Suomen kenraalikuvernööri]], kreivi [[Karl Nieroth]] määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset pantavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2&nbsp;000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1&nbsp;800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10&nbsp;000 ihmistä.<ref>Rauta, s. 41–43</ref><ref>Juva, Suomen kansan historia 3, s. 125</ref>
 
===[[Sotilashallinto]] 1714–1717===
Miehitetty Suomi oli kolme vuotta venäläisen [[Sotilashallinto|sotilashallinnon]] alaisuudessa. Sotilashallinnon toimintaa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei kenelläkään ollut varmuutta.<ref name="luukko755756">Luukko 1967 s. 755–756</ref>
 
Itä-Suomeen perustettiin jo vuonna 1710 ''Viipurin komendanttikunta'', josta tehtiin osa Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sitä johti ruhtinas [[Aleksandr Danilovitš Menšikov|Aleksandr Menšikov]]. Pietarilainen Menšikov ei kuitenkaan juuri sekaantunut valloitusmaan asioihin. Tämän takia käskyvalta jäi ''Viipurin ylikomendantille''. Ylikomendantin välitön valta-alue käsitti Etelä-Karjalan ja itäisen Uudenmaan Kymijokeen asti; Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Jotkin Kannaksen rannikkopitäjistä olivat kuitenkin aluksi Venäjän amiraliteetin alaisuudessa. Ylikomendanttina toimivat isonvihan aikana [[Grigori Tšernyšev]] ja [[Ivan Šuvalov (kenraali)|Ivan Šuvalov]].<ref name="luukko755756"/>
Viipurin komendanttikunta pysyi vielä vuoden 1717 jälkeenkin sotilashallinnon alaisuudessa. Tämä viittaa siihen, että [[Pietari Suuri]] olisi päättänyt jo ennen rauhantunnustelujen alkua (1718) liittävänsä alueen Venäjään. Hän jakoi ruhtinailleen Karjalasta suuria maa-alueita, mutta peruutti pohjoiset lahjoituksensa vuoden 1720 alussa, jotta voisi vaatia eteläistä osaa.<ref>Luukko 1967 s. 759</ref>
 
===[[Siviilihallinto]] 1717–1721===
Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen [[Siviilihallinto|siviilihallinnon]] kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi [[Gustav Otto Douglas]], [[Kaarle XII|Kaarle XII:n]] [[drabantti]], joka oli loikannut venäläisten puolelle [[Pultavan taistelu]]n seurauksena. ''Turun kenraalikuvernöörikunta'' oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.<ref name="luukko756757">Luukko 1967 s. 756–757</ref>
 
Kenraalikuvernöörikunta koostui viidestä niin kutsutusta ''piiri-'' tai ''laamannikunnasta''. Laamannikuntaa johti niin sanottu [[laamanni]], joka vastasi asemaltaan pikemminkin [[maaherra]]a. Laamannikuntia olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat, joista Turun laamannikuntaa johti kenraalikuvernööri. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.<ref name="luukko756757"/>