Ero sivun ”Lukijaisuus” versioiden välillä

'''Lukijaisuus''' eli '''lukijat''', ruotsiksi ''läsare'' on Ruotsin [[Norrland]]issa noin [[1740]] alkunsa saanut kirkon sisällä toiminut [[herätysliike]]. Liike sulautui 1800-luvulla osin [[lestadiolaisuus|lestadiolaisuuteen]]. Myös [[roseniolaisuus]] on peräisin lukijaisuudesta.<ref>Nordstedts uppslagsbok, ISBN 91-1-825002-5, 1982, sivu 778</ref> Liikkeen juuret ovat [[Saksa]]sta tulleessa [[pietismi]]ssä ja [[herrnhutilaisuus|herrnhutilaisuudessa]]. Lukijaisuus vaikutti Ruotsissa 1750-19001750–1900.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560">Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref> 1850-luvulla lukijaisuus oli yleinen nimitys kaikille kansanherätyksille.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/>

Nimitys lukijaisuus tulee siitä, että he ajattelivat tavallisellakin ihmisellä olevan oikeus tutkia [[Raamattu]]a ja muita uskonnollisia kirjoja ilman papin koulutusta.<ref>Lohi 2000, s. 96</ref> Papit eivät tästä pitäneet, vaan yrittivät estää liikkeen leviämisen. Liike oli [[maallikko]]johtoinen, mutta myös kirkossa viroissa toimivia lukijaisia oli, esimerkiksi kappalainen Mårten Thunberg 1760-luvulla<ref name="Otavan iso tietosanakirja5/854">Otavan iso tietosanakirja, viides osa, toinen painos, Otava, 1964, sivu 854</ref>, pastori Pehr Erik Bylund<ref>Lohi 2000, s. 167</ref> ja [[Pehr Brandell]] 1800-luvulla. Myös maallikot toimivat lukijaisuudessa, esimerkiksi talonpojat Olof Palmgren 1800-luvun alussa ja Per Ersson ja Johan Riström 1840-luvulla.<ref name="Otavan iso tietosanakirja5/854"/>

Lukijaisuus hajaantui separaation aikakautena 1820-luvulla erimielisyyksien takia, ja hektisen ekspansion kausi päättyi 1830-luvulla. 1800-luvun alussa Ruotsissa vaikutti viisi lukijaisuuden suuntaa: vanhalukijaisuus, herrnhutilainen lukijaisuus, uuslukijaisuus, ylievankelinen lukijaisuus sekä roseniolainen uuslukijaisuus.<ref>Lohi 2000, s. 96-97</ref> Pääsuuntaa eli vanhalukijaisuutta pidettiin lainomaisena sekä uskollisena kirkolle, papeille ja Jumalanpalveluselämällejumalanpalveluselämälle.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/> Uuslukijaisuutta pidettiin evankelisena. Se jakautui maantieteellisesti Norr- ja Västerbottenin alueella vaikuttaneisiin ryhmiin.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/> Erityisesti Västerbottenissa uuslukijaiset olivat kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta tavallisesti kuitenkin uskollisia sille.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/> Norrbottenissa uuslukijaiset olivat usein separatisteja.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/> Norrlandin lukijaisuus sai nimensä vaikutusalueensa mukaan.<ref name="Nationalencyklopedin/12/560"/>

Ruotsin hallitus joutui käsittelemään lukijaisuuden aiheuttamia konflikteja etenkin 1810-18501810–1850. Tuolloin osa lukijaisryhmistä ajautui täyteen eroon kirkosta. Osassa lukijaisryhmistä alettiin valita omia sielunhoitajia ja sakramenttien toimittajia.<ref>Lohi 2000, s. 232</ref> Erimielisyyksiä kirkon kanssa syntyi uudesta [[kastekaava]]sta<ref>Lohi 2000, s. 235</ref>, [[katekismus|katekismuksesta]], [[kirkon käsikirja]]sta sekä [[virsikirja]]sta. Vuonna 1823 lukijaisuudesta käytiin huomiota herättänyt valtiopäiväkeskustelu.<ref>Lohi 2000, s. 207</ref>

Kristillisyys näkyi lukijaisten elämässä. Heillä oli vakavat elintavat, ja he vieroksuivat maallista elämäntapaa poiketen näin ympäristöstään.<ref name="Otavan iso tietosanakirja5/854"/> Esimerkiksi alkoholi, kortinpeluu ja tanssit nähtiin syntinä. Seuroja pidettiin kodeissa, ja niissä puhui maallikko tai liikkeen pappi. Seuroissa saarnattiin parannuksen teosta ja syntien anteeksiantamisesta. Lukijaisilla oli käytössä taivaan valtakunnan avaimet ja hengellinen pappeus.<ref>Lohi 2000, s. 208</ref> Lukijaiset opettivat ihmisen tulevan synnintuntoon lain kautta.<ref>Lohi 2000, s. 222 ja 315</ref> Lukijaisuudessa arvostettiin Raamattua ja sitä luettiin kotihartauksissa. Myös erilaiset hartauskirjat ja postillat kuuluivat lukemistoon.<ref name="Otavan iso tietosanakirja5/854"/> Kotihartaudet olivat keskeinen tuntomerkki<ref>Lohi 2000, s. 231-232</ref> ja heidän kotihartauksia ilmiannettiin viranomaisille.<ref>Lohi 2000, s. 387</ref> Hartauskokouksia kutsuttiin konventikkeleiksi ja kylärukouksiksi. Lukijaisten keskuudessa esiintyi myös liikutuksia.<ref>Lohi 2000, s. 351</ref>

Lukijaisia pidettiin hengellisesti ylpeinä. Lars Levi Laestadiuksen mukaan lukijaisuus oli pilkkanimi, ja he olivat halveksittuja etenkin kirkon taholta.<ref>Lohi 2000, s. 239</ref> [[Rovasti]] Isac Grape nuoremman (1779-18551779–1855) kirjoitus Skellefteåsta kertoo hyvin silloin vallinneesta jännitteestä: ''”Eräät seurakuntalaiset täällä kuvittelevat olevansa päteviä oitis tutkimaan ja tuomitsemaan kaikkea oppia maailmassa sekä tekemään jokaisen uskontunnustuksesta eron, onko hän oikea kristitty vai eikö - - He pitävät oikeutenaan tutkia toisten uskoa. Lisäksi he ovat yleensä sitä mieltä, että hyväksi tunnetut papit, korjatut katekismukset ja hengelliset kirjat, lukuun ottamatta Lutheria, ovat vielä lujasti pimeydessä.”''<ref>Lohi 2000, s. 208-209</ref>

**Ristin sanoma syvenee, sivut 91-9791–97

**Kuka oli Pehr Brandell?, sivut 198-202198–202