Ero sivun ”Kitarasoolo” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
lisätty asianmukainen ääninäyte havainnolistamaan sooloa |
|||
Rivi 14:
}}
{{Ääninäytelaatikko loppu}}
Modernissa populaarimusiikissa soitetaan yleensä yksiäänisiä kitarasooloja plektralla. Tämän nykyään itsestäänselvyytenä pidetyn tyylin pioneerina pidetään [[Lonnie Johnson]]ia,<ref name=Herzhaft>Gérard Herzhaft, Encyclopedia of the Blues, 1979</ref> joka soitti [[Akustinen kitara|akustisella kitaralla]] tähän tapaan bluesia ja jazzia levytyksissään 1920-luvulta alkaen. Kitarasoolot yleistyivät länsimaisessa populaarimusiikissa [[sähkökitara]]n tultua käyttöön vuoden 1940 tienoilla. Ensimmäisenä merkittävänä sähkökitaraa käyttäneenä soolokitaristina pidetään [[Charlie Christian]] -nimistä nuorena kuollutta [[jazz]]muusikkoa. Bluesin puolella toinen sähkökitaran pioneeri, [[T-Bone Walker]], levytti ensimmäisiä sähkökitarasoolojaan samoihin aikoihin. 1940-luvun lopulla sähkökitarasta tuli hallitseva instrumentti [[blues]]musiikissa, josta kitarasoolot sittemmin periytyivät [[rock]]musiikkiin. Pisimmät kitarasoolot kuultiin edelleen jazzmusiikin piirissä, vaikka jazzissa kitara ei olekaan läheskään niin yleinen soitin kuin rockissa.
Kitarasoolojen merkitys korostui hyvin voimakkaasti 1960-luvun jälkipuolen ja 1970-luvun alun [[blues-rock]]issa, [[psykedeelinen rock|psykedeelisessä rockissa]], [[progressiivinen rock|progressiivisessa rockissa]] ja [[heavy metal]]issa. Näissä musiikkityyleissä painotettiin soittotaitoa ja improvisointikykyä, mistä syystä konserteissa ja joskus studioalbumeillakin kuultiin jopa kymmenminuuttisia sooloja. 1960-luvulla sähkökitaran soitto oli kuitenkin teknisesti vielä vaatimattomalla tasolla esimerkiksi klassiseen musiikkiin verrattuna. Tilanteeseen tuli osittainen muutos, kun 1970-luvun puolivälissä [[fuusiojazz]]in ja heavy metalin piirissä alkoi syntyä niin sanottu [[tilutus]], joka nousi varsinkin taitavien heavy metal -kitaristien suosioon.
| |||