Ero sivun ”Punaiset prikaatit” versioiden välillä

 

Selvää symboliikkaa oli siinä aikaisemmin tehdyssä päätöksessä että punainen Renault 4 jossa oli Moron ruumis jätettäisiin kristillisdemokraattien ja kommunistipuolueen päämajojen välillä kulkevalle Via Caetanille. Reitin loppuosa Rooman keskustaan oli erittäin vaarallinen ja sen takia Valerio Morucci ja Bruno Seghetti saivat tehtäväkseen ajaa toisella autolla edellä. Kun autot saapuivat Via Caetanille Seghetti ajoi pois kolmannen auton jolla oli varannut sen paikan mihin Renault oli tarkoitus pysäköidä. Kun Renault oli pysäköity ennalta päätetylle paikalle prikaatilaiset poistuivat kukin omalle taholleen. Maccari palasi Via Montalcinille ja aloitti siellä yhdessä Prospero Gallinarin kanssa ”kansan vankilan” purkutyöt.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Castronuovo|Nimeke=Vuoto a perdere|Vuosi=|Sivu=353|Julkaisija=}}</ref> Valerio Moruccilla oli vielä yksi tehtävä. Hän soitti puolelta päivin Termini-aseman puhelinkopista, ja varmistettuaan että toisessa päässä oli Moron perheen läheinen ystävä professori Franco Tritto, hän kehoitti tätä ilmoittamaan henkilökohtaisesti Moron perheelle että tämän ruumiis löytyy Via Caetanille pysäköidystä Renaultista. Järkyttynyt Tritto purskahti itkuun ja sanoi olevansa kykenemätön viemään sellaisia uutisia Moron perheelle. Tritto antoi puhelimen läsnä olevalle isälleen joka lupasi hoitaa asian.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Zavoli|Nimeke=La notte della Repubblica|Vuosi=|Sivu=315-316|Julkaisija=}}</ref>

===Oikeudelliset seuraamukset===

Viisinkertainen ex-pääministeri Aldo Moro olisi todennäköisesti ollut Italian seuraava presidentti. Punaisten Prikaatien Moro-operaatio oli samanaikaisesti järjestön merkittävin saavutus ja käännekohta sen toiminnassa. Moretti totesi että Moron tappamisen jälkeen paluutietä ei ollut. Yleinen mielipide vasemmistonkin piirissä kääntyi voimakkaasti järjestöä vastaan, ja poliisi aloitti määrätietoisen kampanjan järjestön tuhoamiseksi. Keväällä 1982 alkoi yksi Italian historian suurimmista oikeudenkäynneistä. Syytettyinä oli 63 Punaisten prikaatien jäseniksi epäiltyä, joiden joukossa oli useita Moro-opeeraatioon osallistuneita. Tuomiot julistettiin 28. tammikuuta 1983: 32 syytetyistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, ja 24 muuta yhteensä 316 vuoden vankeuteen. Seitsemän syytettyä vältti tuomion eri syistä. Kaikki tuomitut valittivat korkeampaan oikeusasteeseen joka 14. maaliskuuta 1985 lievensi tuomioita huomattavasti koska alin oikeus ei ollut ottanut riittävästi huomioon syytettyjen yhteistyövalmiutta eikä sitä että useat syytetyt, kuten esimerkiksi Morucci ja Faranda olivat omasta aloitteestaan eronneet Punaisista prikaateista jo ennen kiinni jäämistään. Näin ollen kymmenen elinkautistuomiota kumottiin. Korkein oikeusaste vahvisti nämä lievemmät tuomiot 14. marraskuuta 1985.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Zavoli|Nimeke=La notte della Repubblica|Vuosi=|Sivu=347|Julkaisija=}}</ref> Moro-operaatioon osallistuneille kävi näin:

 

Tammikuussa 1982 [[karabinieeri]]t vapauttivat Prikaatien kidnappaaman yhdysvaltalaisen prikaatikenraali ''James Dozierin'' ja käännyttivät useita kidnappaukseen osallistuneita BR:n jäseniä ilmiantajiksi.

== Prikaatien päätepysäkki==

Punaisten Prikaatien heikennyttyä ja monien jäsenten käännyttyä ilmiantajiksi järjestö repesi 1984 kahteen ryhmään: "[[Kommunististen taistelijoiden puolue]]" (BR-PCC) ja "[[Kommunististen taistelijoiden liitto]]" (BR-UCC). Samana vuonna useat vangitut Punaisten prikaatien jäsenet hylkäsivät julkisesti aseellisen taistelun toimintamuotona.