Ero sivun ”Itä-Karjalan keskitysleirit” versioiden välillä

[katsottu versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pEi muokkausyhteenvetoa
Muokkasin lauseita lähinnä suomenkielen kieliopillisin perustein. Lisäsin tekstiin kontekstin kokonaisuuden kannalta merkittäviä asioita. Asiayhteydestään irrotettuna hyökkäys Itä-Karjalan ja sen miehitys saa vääristyneen luonteen.
Rivi 13:
[[Osmo Hyytiä]] osoittaa tutkimuksessaan (2008), että Itä-Karjalan venäläinen väestö siirrettiin syksyllä 1941 internointileireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Sotilashallinto perusteli venäläisten siirtoja sillä, että väestö asui sotatoimialueella ja voisi piilotella sissisotaa käyvää vihollista.<ref name="Hyytiä"> Hyytiä, Osmo 2008: ""Helmi Suomen maakuntien joukossa" - Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944" . Helsinki: Edita.</ref>
 
Jatkosodan hyökkäysvaiheen 1941 aikana Suomi valtasi ensin takaisin Talvisodassa Moskovan rauhansopimuksen perusteella NL:lle luovuttamansa alueet. Sen jälkeen hyökkäys ulotettiin Itä-Karjalaan puolustuksellisesti edullisimmalle Laatokka - Syväri - Ääninen -linjalle. Suomen sodanjohto antoi jo 8. heinäkuuta 1941 käskyn vallatun alueen väestön käsittelystä. Se jaettiin luotettaviksi ja epäluotettaviksi kansallisuuden perusteella. Sissisodan estämiseksi epäkansallinen väestö oli vangittava ja toimitettava internointileireihin. Kansalliseen suomensukuiseen väestöön kuuluneet suomalaiset, karjalaiset tai vepsäläiset saivat vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen väestöön punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Näin vallatun alueen väestö eroteltiin suomensukuisiin yhteistyökumppaneihin ja vihollismaan väestöön, joka siirrettiin mm. sissisodan estämiseksi internointileireihin. Suomessa Itä-Karjalan suomensukuisen väestön koettiin joutuneen venäläismiehityksen kohteeksi. Suomen kansan vuosisatoja kestänyt Ruotsin ja Venäjän toimesta tapahtunut kahtiajako saataisiin vihdoinkin korjatuksi.
Jatkosodan alkaessa Suomi aloitti hyökkäyksen edeten Laatokan pohjois- ja itäpuolitse Itä-Karjalaan. Suomalaisten joukkojen edetessä, alueen väestö jaoteltiin kansallisuuden perusteella. Ylipäällikkö oli ennen Itä-Karjalan sotilashallinnon perustamista 8. heinäkuuta 1941 antanut käskyn määräten vallatun alueen väestön käsittelystä. Sissisodan estämiseksi epäkansallinen väestö oli vangittava ja toimitettava internointileireihin. Näihin ei tullut lukea suomalaisista tai karjalaisista vanhemmista polveutuvia asukkaita, jotka halusivat liittyä kansalliseen väestöön.
 
Vallattujen alueiden väestö koostui lähes kokonaan naisista, alle 15-vuotiaista lapsista ja vanhoista miehistä. Sotakuntoinen miespuolinen väestö oli käskettyMiehet oli Internointileirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23&nbsp;984 vuoden 1942 huhtikuussa. Internointileirit määrättiin noudattamaan sotavankileirien ravintoannoksia. Laskennallisia ravintosuosituksia ei kuitenkaan kyetty noudattamaan käytännössä, sillä perunakin loppui jo vuoden 1942 alussa. Tämä näkyi leirien kuolemansyytilastoissa, joissa perussyyksi tai lisätekijäksi kuolemaan on arvioitu aliravitsemus. Samaan aikaan myös emämaassa Suomessa oli huutava pula elintarvikkeista.
Kansalliseen väestöön kuulunut sai vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Näin vallatun alueen väestö eroteltiin suomensukuisiin yhteistyökumppaneihin ja vihollismaan väestöön, joka siirrettiin internointileireihin.
 
Korkeimmillaan kuolleisuus oli kesällä 1942, jolloin leirien vahvuudesta väheni 500–600 asukasta kuukaudessa. Näistä suurin osa oli lapsia ja vanhuksia. Äänislinnan leireillä kuoli vuonna 1942 3&nbsp;017 ihmistä. Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuus nousi vuoden loppuun mennessä 3 516 henkeen. Vuoden lopussa leiriläisiä oli jäljellä 14 862. (Liite?)
Vallattujen alueiden väestö koostui lähes kokonaan naisista, alle 15-vuotiaista lapsista ja vanhoista miehistä. Internointileirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23&nbsp;984 vuoden 1942 huhtikuussa. Internointileirit määrättiin noudattamaan sotavankileirien ravintoannoksia. Laskennallisia ravintosuosituksia ei kuitenkaan kyetty noudattamaan käytännössä, sillä perunakin loppui jo vuoden 1942 alussa. Tämä näkyi leirien kuolemansyytilastoissa, joissa perussyyksi tai lisätekijäksi kuolemaan on arvioitu aliravitsemus.
 
Korkeimmillaan kuolleisuus oli kesällä 1942, jolloin leirien vahvuudesta väheni 500–600 asukasta kuukaudessa. Näistä suurin osa oli lapsia ja vanhuksia. Äänislinnan leireillä kuoli vuonna 1942 3&nbsp;017 ihmistä. Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuus nousi vuoden loppuun mennessä 3 516 henkeen. Vuoden lopussa leiriläisiä oli jäljellä 14 862.
 
Itä-Karjalan sotilashallinnon ylläpitämät internointileirit eivät olleet saksalaismallisia [[Tuhoamisleiri|tuhoamisleirejä]], joilla olisi pyritty aktiivisesti tai vaikkapa työhön uuvuttamalla surmaamaan johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluva väestö.<ref name="laine109-125/141-156">Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 109–125, 141–156. Helsinki: Otava.</ref> Mikäli suoranaisia julmuuksia on tapahtunut, niin niihin todennäköisesti pätee sama kuin [[Sotavanki|sotavankileirien]] osalta<ref>Kun verrataan sotavankileirien ja Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuuslukuja, voidaan havaita eräitä yhdenmukaisuuksia: Sotavankien kuolleisuus esimerkiksi oli korkein joulukuun 1941 ja kesäkuun 1942 välisenä aikana. Näin oli asian laita myös Itä-Karjalan internointileireissä – kuitenkin niin, että viimeksi mainituissa kuolleisuus jatkui korkeana aina kesän 1942 loppuun. (Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 247. Helsinki: Otava.)</ref>; julmuuksia ei yleensä liene organisoitu komentoportaasta käsin vaan mahdollinen väkivalta on ollut satunnaisempaa. Jatkosodan aikana Suomessa sai surmansa 19&nbsp;085<ref>Kujala (2008), s. 307</ref>–22&nbsp;000<ref>Kujala (2008), s. 310</ref> vangittua neuvostosotilasta. Näistä 1&nbsp;019 ammuttiin. Lisäksi ammuttiin parisensataa [[puna-armeija]]n sotilasta ennen vangiksi kirjaamista. Syinä sotavankien ampumisiin olivat [[ryssäviha]], heikko kuri, elintarvikkeiden puute ja vartijoiden mielenterveysongelmat.<ref>Kujala (2008), 140</ref> Sotavankien suhteen poikkeuksen muodostaa tilanne Pohjois-Suomessa, missä Suomen [[Valtiollinen poliisi|Valtiollinen poliisi (Valpo)]] osallistui saksalaisen [[Einsatzkommando Finnland]]in rinnalla aktiivisiksi [[Kommunismi|kommunisteiksi]] taikka [[Juutalaiset|juutalaisiksi]] määriteltyjen neuvostosotilaiden surmaamiseen. <ref>Tieto käy ilmi Oula Silvennoisen väitöskirjasta, jossa selvitetään Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä vuosina 1933–1944 ja joka tarkastettiin [[Helsingin yliopisto|Helsingin yliopistossa]] 20. syyskuuta 2008. (Väitös: Valpo surmasi jatkosodassa saksalaisten rinnalla. HS.fi 19.9.2008. – [http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s%20Valpo%20surmasi%20jatkosodassa%20saksalaisten%20rinnalla/1135239551676?ref=msn http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s%20Valpo%20surmasi%20jatkosodassa%20saksalaisten%20rinnalla/1135239551676?ref=msn], 19.9.2008.)</ref>