Ero sivun ”James Cook” versioiden välillä

'''James Cook''' ([[27. lokakuuta]] [[1728]] – [[14. helmikuuta]] [[1779]]) oli [[Yhdistynyt kuningaskunta|brittiläinen]] [[tutkimusmatkailija]], merenkävijä ja [[Kartografi|kartoittaja]]. Hän purjehti kolmesti [[Tyynimeri|Tyynellämerellä]] ja kartoitti laajoja eurooppalaisille aiemmin tuntemattomia laajoja alueita. CookinMaailmanympärimatkojensa maailmanympärimatkatansiosta tekivätCookista hänestätuli yhdenyksi kaikkien aikojen arvostetuimmista merenkävijöistä. Hänen tekemänsä rannikkojen kartat olivat tarkkoja, hän teki runsaasti [[Kansatiede|kansatieteellisiä]] ja luonnontieteellisiä havaintoja aiemmin tuntemattomista kansoista, eläimistä, kasveista ja paikoista, ja osaksi hänen ansiostaan päästiin eroon [[Keripukki|keripukin]] merimatkoilla aiheuttamista kuolemista.

Cook liittyi Ison-Britannian merivoimiin vuonna 1755. Hän ansioitui merenkävijänä 1760-luvulla kartoitettuaan [[Newfoundland]]in saaren rantaviivan. Sen ansiosta Cookille annettiin tehtäväksi johtaa tutkimusmatkaa eteläiselle Tyynellemerelle, jonka aikana hänen oli tarkoitus tehdä tähtitieteellisiä mittauksia sekä kartoittaa aluetta ja etsiä oletettua eteläistä mannerta, ”[[Terra Australis]]ta”. Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen vuonna 1768. Matka oli suuri menestys, vaikka tähtitieteelliset mittaukset eivät olosuhteiden vuoksi onnistuneet, sillä Cook kartoitti koko [[Uusi-Seelanti|Uuden-Seelannin]] rannikon ja [[Australia]]n itärannikon sekä tutki matkalla olleiden luonnontieteilijöiden kanssa [[Tahiti]]a ja muita Tyynenmeren saaria.

Toisella Tyynenmeren-matkallaan Cook yritti jälleen turhaan löytää eteläistä mannerta ja purjehti kauemmas etelään kuin kukaan ennen häntä ennen. Hän tuli osoittaneeksiosoitti, ettei asuttavaksi kelpaavaa eteläistä mannerta ole olemassa. Matkalla hän löysi kuitenkin uusia saaria ja saaristoja, kuten [[Uudet-Hebridit]] ja [[Uusi-Kaledonia|Uuden-Kaledonian]], sekä tutki monia vähän tunnettuja saaria.

Kolmannella matkalla Cook löysi [[Havaijisaaret]]. Yritykset löytää [[Luoteisväylä]] pohjoisen Tyynenmeren kautta eivät kuitenkaan onnistuneet, ja palattuaan Havaijisaarille talvella 1779 Cook kuoli jouduttuaan kahakkaankahakassa alkuasukkaiden kanssa.

Cook pestautui 18-vuotiaana kauppalaivaan, [[koljari|koljariin]]-tyyppiseen kauppalaivaan, jollaisia hän myöhemmin käytti tutkimusmatkoillaan huomattuaan niiden käytännöllisyyden. Hän hankki seuraavien kymmenen vuoden aikana [[Pohjanmeri|Pohjanmerellä]] perusteelliset tiedot purjehtimisesta. Hän kohosi kauppalaivan kapteeniksi. Vuonna 1755 hän liittyi vapaaehtoisesti [[Ison-Britannian merivoimat|Kuninkaalliseen laivastoon]]. Värväytymisen syistä on esitetty erilaisia arvioita, sillä oli poikkeuksellista, että siviilikapteeni hyväksyi alemman arvoaseman laivastossa. Kokeneena merenkävijänä Cook kuitenkin yleni nopeasti myös sotilaspuolella.<ref name="RMG">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.rmg.co.uk/discover/explore/early-life-and-career-james-cook | Nimeke = The early life and career of James Cook | Julkaisu = Royal Museums Greenwich | Viitattu = 13.4.2017 |Kieli = {{en}}}}</ref>

Laivan miehistöön kuului kaikkiaan 85 merimiestä ja -upseeria, joista viisi oli ollut Cookin mukana jo Newfoundlandissa. Miehistön keski-ikä oli noin 25 vuotta.<ref>Whitney 1989, s. 83.</ref> Lisäksi mukaan lähti yhdeksän hengen tiedemiesryhmä, jota johti nuori kasvitieteilijä [[Joseph Banks]]. Ryhmään kuuluivat myös ruotsalainen kasvitieteilijä [[Daniel Solander]] ja hänen apulaisensa, suomalainen [[Herman Spöring nuorempi|Herman Spöring]] sekä kaksi taiteilijaa. Mukana oli myös astronomi [[Charles Green]], jonka Royal Societylta saama tehtävä oli tarkkailla Tahitilla Venuksen ylikulkua Tahitilla.<ref>Whitney 1989, s. 84–85.</ref>

Cook ja joukko muita miehistöön kuuluneita astronomeja suorittivat Tahitilla tähtitieteellisiä mittauksia 3. kesäkuuta 1769 tapahtuneen [[Venuksen ylikulku|Venuksen ylikulun]] aikana, jotta Auringon vuorokautinen [[parallaksi]] sekä sen ja Maan välinen etäisyys voitaisiin määrittää entistä tarkemmin. Tätä varten oli mittauksia suoritettava eri puolilla maapalloa, ja Tahiti oli sijaintinsa vuoksi erityisen edullinen havaintopaikka. Miehet rakensivat kolme tähystyspaikkaa ja aikoivat laskea niiden antaman keskiarvon ylikululle. Sää oli täydellinensinänsä hyvä, mutta Venusta ympäröivä usva aiheutti sen, että tarkkaa ylikulun hetkeä ei pystytty määrittämään. Sama ongelma oli muuallakin maapallolla toimineilla tutkijoilla. Cook oli pettynyt, kun mittaukset epäonnistuivat.<ref>Whitney 1989, s. 16–17, 108–109.</ref>

Oltuaan Tahitilla kolme kuukautta Cook lähti 13. heinäkuuta matkaan ja suuntasi laivansa tahitilaisilta saamiensa ohjeiden mukaisesti aluksi länteen. Hän purjehti ensin [[Huahine]]lle, mistä hän jatkoi kahden päivän kuluttua [[Raiatea]]lle, [[Tahaa]]lle, [[Bora Bora]]lle sekä [[Tubuai]]lle ja [[Maupiti]]lle. Cook antoi saarille yhteisnimen ''Society Islands'' ([[Seurasaaret]]), joka viittasi hänen niillä saamaansa ystävälliseen vastaanottoon.<ref>Whitney 1989, s. 125–127.</ref>

Cook saapui lokakuussa 1769 suuren maa-alueen rannikolle ja arveli oikein, että paikka oli [[Abel Tasman]]in aiemmin havaitsema [[Uusi-Seelanti]]. Cookin rantautumispaikka oli [[Pohjoissaari|Pohjoissaaren]] itärannikolla nykyisen [[Gisborne]]n kaupungin lähellä. Vähän myöhemmin hän antoi lahdelle nimeksi [[Poverty Bay]] huomattuaan, ettei sieltä saanut mitään tarpeellista. Laivalle Tahitilta mukaan lähtenyt opas rauhoitti alkuasukkaat, ja vaihtokauppaa saaren ja laivan välillä yritettiin. Varastelun takia tuli kuitenkin kuolonuhreja,{{Selvennä|tuli? Tarkemmin että kuka tappoi keitä.}} eikä uusiseelantilaisiin onnistuttu aluksi luomaan yhtä ystävällisiä suhteita kuin tahitilaisiin. Välit paranivat vasta, kun saarelaiset olivat havainneet englantilaisten aikeet ystävällisiksi.<ref>Whitney 1989, s. 128–134.</ref> Useimpia englantilaisia kuitenkin järkytti suuresti uusiseelantilaisten harjoittama [[ihmissyönti]], joskin Cook itse suhtautui tapaan vain kiinnostavana kulttuuripiirteenä.<ref>Whitney 1989, s. 142–143.</ref> Cook purjehti koko Uuden-Seelannin ympäri kartoittaen sen rannikot, ja siten hän varmisti, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta, ei siis jonkin eteläisen mantereen niemi.<ref name="Aubio" />

Cook nousipoikkesi maihin Australian itärannikolle ensimmäisen kerran lyhyesti 29. huhtikuuta 1770.<ref name="Aubio">{{Verkkoviite | Osoite = http://adb.anu.edu.au/biography/cook-james-1917 | Nimeke = Cook, James (1728–1779) | Ajankohta = 1966 | Julkaisu = Australian Dictionary of Biography | Viitattu = 13.4.2017| Kieli ={{en}}}}</ref> [[Australian alkuperäiskansat|Alkuasukkaat]] heittelivät rantautuvaa miehistöä keihäillä ja pakenivat sitten kylistään, eikä heihin saatu sen jälkeen yhteyttä. Etäältä Banks arvioi heidät paljon primitiivisemmiksialkukantaisemmiksi kuin Tahitin ja Uuden-Seelannin asukkaat. Retkikunta oleili paikalla runsaan viikon ajan. Banks ja hänen kollegansa keräsivät valtavan määrän kasvinäytteitä, ja paikan lajiston runsaudesta vaikuttunut Cook nimesi lahden [[Botany Bay]]ksi.<ref name="Aubio" /><ref>Whitney 1989, s. 151–153.</ref> Laiva jatkoi pohjoiseen ja pysähtyi seuraavan kerran pidemmäksi aikaa [[Endeavour River]]in suulla, missä miehistö vietti seitsemän viikkoa ja kohtasi muun muassa ensimmäistä kertaa [[kenguru]]n. Myös alkuasukkaisiin saatiin parempi yhteys kuin Botany Baylla.<ref>Whitney 1989, s. 155–158.</ref>

Matkan viimeinen osuus oli vaikea. Australian [[Iso valliriutta|Isolla valliriutalla]] ''Endeavour'' oli vaarassa ruhjoutua veitsenterävienveitsenteräviin [[Koralliriutta|korallienkoralleihin]] keskellä.<ref name="Aubio"/> Matkalla [[Hollannin Itä-Intia]]n pääkaupunkiin Bataviaan (nyk. [[Jakarta]]) Cook havaitsi, että vesillä aiemmin purjehtineiden kapteenien tekemät kartat olivat usein täysin virheellisiä. Kuuden viikon purjehtimisen jälkeen Cook saavutti Batavian lokakuussa 1770. Kaupunki oli malaria-aluetta, mutta se oli yksi harvoista paikoista, joissa laivat pääsivät korjattaviksi ja täydennettäviksi. Pian yli puolet miehistöstä sairastuikin [[malaria]]an ja [[punatauti]]in. Tauteihin kuoli 33 miestä, joukossa myös Herman Spöring. Cook otti menetykset raskaasti, sillä hän oli koko matkan ajan pitänyt miehistönsä terveyttä tärkeänä.<ref>Whitney 1989, s. 164–167.</ref>

Palattuaan Cook raportoi matkasta meriministeriölle ja Royal Societylle, ja hän luovutti matkalla keräämänsä esineet ministeriölle. Hän sai myös tilaisuuden selostaa matkansa tapahtumia henkilökohtaisesti kuningas [[Yrjö III|Yrjö III:lle]] matkansa tapahtumia. Kuukauden kuluessa Cook ylennettiin komentajakapteeniksi. Kirjoittamissaan yksityiskirjeissä Cook uskoi matkansa arvon olleen siinä, että hän pystyi varmistamaan vanhat havainnot ja laajentamaan niitä. Hän korosti erityisesti alkuasukkaiden tyytyväisyyttä yksinkertaiseen elämäänsä. Cookia oli kotona odottamassa vaimo ja kaksi pientä poikaa, mutta tytär ja nuorin poika olivat kuolleet isän poissaollessa.<ref name="whitney-169" />

Miehistöönsä Cook otti miehistöön monia ensimmäisellä matkalla olleita upseereita ja merimiehiä, ja lopuillekin paikoille oli riittävästi innokkaita tulijoita. Mukana oli jälleen tähtitieteilijöitä ja luonnontieteilijöitä. Juhlitun Joseph Banksin oli tarkoitus olla taas mukana, mutta hän jättäytyi pois, koska ei saanut itselleen laivalla riittävän suuria tiloja laivalle. Hänen tilalleen otettiin preussilainen luonnontieteilijä [[Johann Reinhold Forster]].<ref>Whitney 1989, s. 188–195.</ref>

Laivat lähtivät matkalle Plymouthista 10. heinäkuuta 1772. Cookin tehtävä oli purjehtia [[Hyväntoivonniemi|Hyväntoivonniemen]] kautta heti mahdollisimman etelään. Jos Cook löytäisi mantereen, hänen pitiolisi kartoittaaollut kartoitettava ja tutkiatutkittava sitä tarkasti kaikin tavoin. Jos mannerta ei löytyisi, Cookin pitiolisi ollut kiertääkierrettävä meri purjehtien mahdollisimman etelässä ja palatapalattava Hyväntoivonniemen kautta Englantiin.<ref>Whitney 1989, s. 196–199.</ref>

Myrskyisissä ja hankalissa oloissa vastaan tuli loputtomasti jäälauttoja ja [[jäävuori]]a. Jään määrä ja jäävuorten korkeus ihmetyttivät retkikuntaa, sillä meriveden ei tuohon aikaan uskottu voivan jäätyä, ja luonnontieteilijä Forster kehitteli erilaisia teorioita jään muodostumisen syistä. Cook kääntyi takaisin ennen kuin laiva joutuisi jään saartamaksi. Hän purjehti itään ja teki uusia yrityksiä etelää kohti etelää aina löydettyään väylän jään välistä. 17. tammikuuta laivat ylittivät ensimmäisenä retkikuntana historiassa [[Eteläinen napapiiri|eteläisen napapiirin]]. Kun jää esti jatkamisen, Cook kääntyi etsimään [[Mauritius|Mauritiuksen]] eteläpuolelta ranskalaisten aiemmin löytämiä saaria, joita ei kuitenkaan löytynyt. Tällä osuudella Cook myös vakuuttui testattavien kronometrien tarkkuudesta.<ref>Whitney 1989, s. 202–206.</ref>

Cook ja Furneaux kadottivat yhteyden toisiinsa Eteläisen jäämeren vaikeissa olosuhteissa yhteyden toisiinsa. Cook jatkoi kohti Uutta-Seelantia kohti, jonka [[Queen Charlotte Sound]]in kapteenit olivat sopineet tapaamispaikaksi, jos he menettäisivät yhteyden. Sitä ennen Cook teki vielä uusia yrityksiä napapiirin eteläpuolelle. Paleltumista ja keripukista kärsinyt miehistö saavutti Uuden-Seelannin 25. maaliskuuta.<ref>Whitney 1989, s. 207–208.</ref>

Cook ja tiedemiehet kartoittivat ja tutkivat maihinnousupaikkaa [[Dusky Bay]]ta ja pystyttivät sinne observatorion.<ref>Whitney 1989, s. 208.</ref> Cook kylvi saarelle myös viljaa ja vihanneksia sekä vapautti hanhia, tavoitteenaan perustaa Uuteen-Seelantiin englantilaistyylistä maanviljelystä. Kuukauden kuluttua Dusky Baylle rantautumisesta Cook lähti etsimään Furneaux’ta sovitusta kohtaamispaikasta, mistä tämä löytyikin. Cook vapautti luontoon vuohia ja sikoja, toivoen niiden alkavan lisääntyä. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä mutta eri väkeä kuin Cookin aikaisemmalla matkallaan tapaamat. Heillä oli kuitenkin tietoa ja esineistöä Cookin käynnistä. Koska Cook tunsi jo seudun, hän ehdotti että laivat lähtisivät talveksi tutkimusretkelle trooppisille vesille, ennen kuin palaisivat antarktisille vesille taas seuraavana kesänä.<ref>Whitney 1989, s. 214–217.</ref>

Lähdettyään Uudesta-Seelannista itään retkikunta ei aluksi onnistunut löytämään maata kahteen kuukauteen. Laivat kääntyivät pohjoiseen Tahitia kohti. Nähtyään atollisaaria Forster teki sen oikean päätelmän, että Etelämeren vuoristoiset saaret olivat syntyneet vulkaanisen toiminnan seurauksena ja matalat atollisaaret olivat korallikerrrostumiakorallikerrostumia. Tahitille saavuttiin elokuussa 1773, ja englantilaiset viipyivät siellä kaksi viikkoa. Saarella oli ollut sotia ja vallanvaihtoja, mutta vastaanotto oli hyvin ystävällinen ja kanssakäyminen englantilaisten kanssa samanlaista kuin ennenkin varasteluineen ja seksisuhteineen. Cook kirjoitti päiväkirjaansa, että tahitilaiset olivat ”avuliain ja hyväntahtoisin kansa”, jonka hän oli kohdannut, ja että varastelu oli heidän ainoa paheensa.<ref>Whitney 1989, s. 219–232.</ref>

Cook purjehti Uudesta-Seelannista kaakkoon jatkaakseen eteläisen mantereen etsintää, mutta hän kohtasi vain aavaa merta, sumua ja jäätä. Cook ohjasi laivan vielä kerran napapiirin yli yrittäessään löytääetsiessään mannerta, jonka olemassaoloon hänkään ei enää uskonut. Jäätävään säähän kyllästyneessä miehistössä Cookin perinpohjaisuus herätti ärtymystä. Eteläisimmillään ''Resolution'' kävi 71. eteläisellä leveyspiirillä, etelämpänä kuin kukaan sitä ennen, kunnes valtavan korkea ja leveä jäämassa pakotti sen kääntymään takaisin. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan Englantiin, Cook päätti jäädä tutkimaan eteläistä Tyyntämerta vielä yhdeksi vuodeksi. Matkalla kohti trooppisia vesiä Cook sairastui vakaviin vatsa- ja suolistovaivoihin.<ref>Whitney 1989, s. 244–249.</ref>

''Resolution'' saapui Tahitille juuri, kun saarelaisten armeija oli valmistelemassa myöhempää hyökkäystä läheiselle [[Moorea]]n saarelle. Armeijan koon perusteella Cook arveli saaren asukasluvuksi jopa 200&nbsp;000. Nykyarvio asukasluvusta on sen ajan asukasluvusta on vain 35&nbsp;000. Muutoin kaikki sujui kuten ennenkin, ja Cook joutui taas käyttämään varastelun lopettamiseksi vakiotaktiikkaansa, kanoottien ja muiden saarelaisten tavaroiden takavarikointia. ''Resolution'' jatkoi toukokuussa matkaa länteen ja kävi taas Seurasaarilla. Sieltä se lähti 4. kesäkuuta [[Tonga]]n [[Nomuka]]lle ja sieltä kuun lopussa etsimään uusia saaria.<ref>Whitney 1989, s. 255–273.</ref>

Retkikunta purjehti pienten saarten muodostamaan saaristoon heinäkuun puolivälissä. Cook ankkuroi erään saaren edustalle, joka tunnistettiin [[Malekula]]ksi. Saarella paljon aiemmin käyneet espanjalaiset ja ranskalaiset olivat joutuneet alkuasukkaiden hyökkäyksen kohteeksi, mutta Cook otettiin vastaan ystävällisesti. Malekulalaiset olivat paljon lyhyempiä ja tummempia kuin englantilaisten aiemmin tapaamat saarelaiset ja puhuivat erilaistaeri kieltä. He olivat kiinnostuneita laivan tavaroista mutta eivät yrittäneet varastaa niitä. He oppivat ääntämään englanninkielisiä sanoja helposti, mikä hämmästytti retkikunnan tiedemiehiä. Saarella ei kuitenkaan ollut paljonkaan ruokaa vaihdettavaksi, joten Cook jatkoi matkaa jo kahden päivän kuluttua.<ref>Whitney 1989, s. 274–277.</ref>

''Resolution'' saapui Plymouthiin 29. heinäkuuta 1775. Laivan miehistöstä oli kuollut tällä kertaa vain neljä miestä, joista yksi [[tuberkuloosi]]in ja kolme tapaturmaisesti. Furneaux’n johtama ''Adventure'' oli palannut Englantiin joedellisenä vuotta aiemminvuonna. Se oli tuonut mukanaan [[Raiatea]]lta mukaan lähteneen nuorukaisen nimeltä [[Mai (raiatealainen)|Mai]]. Nuorukainen oppi nopeasti englantilaisen tapakulttuurin, ja hänestä tuli Lontoon seurapiireissä hyvin suosittu.<ref>Whitney 1989, s. 300–304.</ref>

Cook pyysi ja sai eläkeviran [[Greenwich]]in laivastosairaalasta eikä odottanutolettanut enää lähtevänsä eteläiselle Tyynellemerelle. Hän viimeisteli matkakirjansa tällä kertaa itse, ja se julkaistiin toukokuussa 1777. Myös luonnontieteilijä Forster ja hänen poikansa julkaisivat oman matkakirjansa.<ref>Whitney 1989, s. 309–311.</ref>

Retkikunta saapui Uuteen-Seelantiin tammikuussa 1777. Koska laivat olivat aikataulusta jäljessä, Cook joutui odottelemaan pohjoisen pallonpuoliskon kesää tropiikissa ylimääräisen vuoden ajan, ja sen ansiosta hän saattoi viipyä alueella suunniteltua kauemmin. Tongalla retkikunta sai nähdäkseen hienostuneita tanssiesityksiä, ja englantilaiset tekivät saarelaisiin vaikutuksen ilotulituksella. Saarten päälliköillä oli salainen suunnitelma murhata Cook ja kaapata laivat, mutta sisäisten erimielisyyksien vuoksi sitä ei pantu täytäntöön. Retkikunta pysytteli Tongalla sen jälkeen vielä pitkään, ja sinä aikana päälliköt kestitsivät heitä niin ruhtinaallisesti, että tavallinen väki alkoi kärsiä ruokapulasta ja muuttui vihamieliseksi. Vierailun aikana Cook alkoi varkaita rangaistessaan ensi kertaa osoittaa itselleen poikkeuksellista väkivaltaisuutta. Retkikunnan tiedemiehet tekivät jälleen tarkan tutkimuksen saariston kulttuurista ja hallintorakenteesta. Cookille kerrottiin läheisestä [[Fidži]]stä ja muista saarista, mutta Cook ei tavoistaan poiketen Cook ei halunnut purjehtia niille. Cook lähti Tongalta lopulta kahden ja puolen kuukauden vierailun jälkeen ja jätti saarille kotieläimiä.<ref>Whitney 1989, s. 324–339.</ref>

Englantilaiset saapuivat Tahitille elokuussa 1777. Saarella sillä välin käyneet espanjalaiset olivat uskotelleet Englannin hävinneen sodan ja kehottaneet tahitilaisia kieltämään näitä ankkuroitumaan enää saarelle, mutta englantilaisten tultua välit saarelaisiin olivat kuten ennenkinennallaan. Main saapuminenkin huomattiin, kun hän alkoi esitellä tuomiaan rikkauksia. Cookia pyydettiin auttamaan Tahitin sodassa Mooreaa vastaan, mutta hän kieltäytyi. Englantilaisten hevoset tekivät tahitilaisiin suuren vaikutuksen, ja Cook perusti saarille viljelyksiä ja vapautti sinne kotieläimiä.<ref>Whitney 1989, s. 342–348.</ref>

Britit otettiin Havaijilla aluksi ystävällisesti vastaan, mutta havaijilaiset pyrkivät kuitenkin kiirehtimään heidän poistumistaan. Retkikunta lähti Havaijilta helmikuun ensimmäisellä viikolla, mutta myrsky vaurioitti ''Resolutionin'' mastoja, ja viikon kuluttua lähdöstä Cook joutui palaamaan [[Kealakekua Bay]]lle viikon kuluttua lähdöstä. Havaijilaiset eivät jostain syystä ilahtuneet retkikunnan paluusta. Erään miehistön jäsenen kertoman mukaan tavallisia saarelaisia oli saattanut ärsyttää se, kuinkaettä Cook oli ennen lähtöäänlähtöä ottanut laivalleenlaivalle puuta pyhältä alueelta. vaikkaCook oli olikintosin saanut siihen päällikön luvan. Havaijilaiset heittelivät merimiehiä kivillä, ja varastelu kiihtyi.<ref>Whitney 1989, s. 384–385.</ref>

Aamulla 14. helmikuuta 1779 huomattiin, että alkuasukkaat olivat yöllä varastaneet yhden ''Discoveryn'' veneistä. Cook lähti maihin aikoen houkutella havaijilaispäällikkö Kalaniopuuta laivalle panttivangiksi tai jos tämä oli paennut, tarkoitus oli polttaa taloja ja takavarikoida kanootit. Kun Cook ja mukana olleet merimiehet rantautuivat, kymmenet havaijilaiset tulivat heitätavalliseen vastaantapaan kutenheitä tavallistavastaan. Päällikkö suostui lähtemään laivalle. Väki oli kuitenkin kiihdyksissään tiedosta, että ''Discoveryn'' miehet olivat surmanneet kaksi havaijilaista lahden toisessa päässä. Eräs nainen varoitti päällikköään nousemasta laivaan. Kun yksi havaijilainen näytti aikovan heittää englantilaisia kivellä, Cook ampui häntä ja tyrmäsi hänet kiväärinperällään. Kun toinen havaijilainen uhkasi heittää keihään, Cook ampui häntä mutta surmasikin vierellä seisseen miehen. Kun Cook käänsi selkänsä ja lähti kahlaamaan veneelle, yksi havaijilainen löi häntä takaraivoon nuijalla ja iski tikarin hänen niskaansa. Sen jälkeen ryhmä miehiä hakkasi Cookin kuoliaaksi nuijilla ja kivillä. Veneet pääsivät pakenemaan, mutta kahakassa oli tapettu Cook ja neljä merimiestä. Havaijilaiset veivät ruumiit mukanaan.<ref>Whitney 1989, s. 386–388.</ref>

Retkikunta lähti hakemaan Cookin ruumista takaisin. Havaijilaiset olivat paloitelleet ruumiin samalla tavoin kuin he paloittelivat korkeiden päälliköidensä ruumiit, sillä papit pitivät Cookia [[Lono]]-jumalana. Retkikunnan onnistui lopulta väkivallanväkivaltaa avullakäyttäen suostutellasaada havaijilaiset palauttamaan kapteenin jäänteitä. Hänet haudattiin merellä.<ref>Whitney 1989, s. 393–396.</ref>

Cook oli ollut aiemmin kuuluisa hyvistä hermoistaan, mutta kolmannella matkalla hänen mielenterveytensä oli alkanut jostainjostakin syystä horjua. Hän sai usein raivokohtauksia ja käyttäytyi toisinaan epäjohdonmukaisesti ja epäreilusti miehiään kohtaan. Erään tutkijan mukaan Cook saattoi kärsiä [[Sukkulamadot|sukkulamadoista]], mikä aiheutti [[B-vitamiini]]n puutteen ja sitä kautta huonoa oloa, väsymystä, ärtyisyyttä ja masennusta. Myös kolmannella matkalla koetut epäonnistumiset ja viivytykset saattoivat pilata Cookin mielialaa.<ref>Whitney 1989, s. 378–379.</ref>

Englantilaiset lähtivät Havaijilta maaliskuun puolivälissä 1779. Cookin kuoleman jälkeen retkikunnan komentajan tehtävät siirtyivät [[Charles Clerke]]lle, joka suuntasi laivat tutkimaan Beringinsalmen Aasian puolta. Siellä kohdattiinjäävuoret läpipääsemättömiäestivät jäävuoriaetenemisen, ja kun Clerke oli kuollut keuhkotautiin elokuussa 1779 [[Petropavlovsk-Kamtšatski|Petropavlovskin]] satamassa, retkikunta purjehti kohti Englantia [[John Gore]]n johdolla [[Macao]]n ja Hyväntoivonniemen kautta.<ref>Whitney 1989, s. 398–399.</ref>

Clarken kirje Cookin kuolemasta pääsituli perille Lontooseen tammikuussa 1780. Laivat saapuivat EnglanninBritannian rannikolle elokuun alussa 1780, viettivät kaksi kuukautta Skotlannin vesillä suotuisia tuulia odotellen ja saapuivat Lontooseen lokakuussa. Retkikunnan paluu ei tällä kertaa ollut suuri puheenaihe. Matkaa pidettiin epäonnistuneena, sillä sen aikana ei löydetty Luoteisväylää mutta ei myöskään todistettu, etteikö sitä olisi. Havaijisaarten löytymisen merkitystä ei vielä tuolloin arvostettu. Lehdissä ylistettiinarvostettiin Cookin panosta merenkulun hygienian edistämisessä sekä hänen humaania suhtautumistaan kohtaamiinsa kansoihin sekä huomautettiin, kuinkaettä hän sittenlopulta kuitenkin lopulta joutui alkuasukkaiden surmaamaksi.<ref>Whitney 1989, s. 400–402.</ref>

Cookista tuli kuolemaansa seuranneina vuosikymmeninä kansallissankari, josta tehtiin useita kirjoja, näytelmiä ja maalauksia. CookistaHänestä tuli tavallisten englantilaisten sankari, koska hän oli löytänyt uusia maita ja levittänyt eurooppalaista sivistystä maailmalle rauhanomaisin keinoin. Cookissa arvostettiin myös sitä, kuinka hän oli noussut köyhistä lähtökohdista arvostetuksi omin avuin ja kuinka hän oli kaikin keinoin helpottanut tavallisen merimiehen elämää. Cookin maine levisi myös ulkomaille, kuten Saksaan ja Ranskaan, missä häntä arvostettiin itseoppineena rauhanmiehenä, joka toi Tyynellemerelle maanviljelyksen ja avasi koko maailman rauhanomaiselle navigoinnille.<ref>Whitney 1989, s. 405–407.</ref> Jotkin soraäänet tosin epäilivät sitä, hyötyivätkö Tyynenmeren saarten asukkaat todella löytymisestään ja eurooppalaisilta saamistaan tavaroista, jotka vain synnyttivät heissä ahneutta. Cook itse oli surrut eniten sitä, että eurooppalaiset olivat tuoneet Tyynellemerelle sukupuolitaudit.<ref>Whitney 1989, s. 411.</ref>

Britannia aloitti Cookin vierailemien Tyynenmeren saarten ja rannikoiden hyödyntämisen nopeasti, ja seuduille oli lähetetty useita retkikuntia jo Cookin kuoleman jälkeisenä vuosikymmenenä. RetkikunnatRetkikuntia olivatrahoittivat niin valtion rahoittamiavaltio kuin yksityisiäkinyksityisetkin, ja niiden tarkoitukset olivat kaupallisia, poliittisia taija tieteellisiä. Esimerkiksi vuonna 1787 Australian itärannikolle lähetettiin yksitoista laivaa perustamaan englantilaista siirtokuntaa, kapteeni [[William Bligh]] lähetettiin Tahitille keräämään leipäpuita [[Karibia]]n orjien ravinnoksi, ja Pohjois-Amerikan rannikolle oli alkanut purjehtia turkiskauppiaiden laivoja, jotka matkalla Kiinaan pysähtyivät Havaijille täydentämään muonavarastoja matkalla Kiinaan. Lähes kaikki retkikunnat noudattivat Cookin ja Joseph Banksin antamaa mallia, ja monella matkalla oli mukana Cookin mukana olleita miehiä.<ref>Whitney 1989, s. 415–416.</ref>

Yksi Cookin maailmanympärimatkojen yksi päätarkoituksista oli Tyynenmeren [[Etnografia|kansojen tutkimus]]. Cookin tavoitteeksi ei annettu valloittaa löytämiään maita vaan tutkia niitä ja niiden kansoja. Kaukaisiin kansoihin oli ennen Cookia suhtauduttu hyvin [[Kolonialismi|kolonialistisesti]] ja Eurooppa-keskeisesti, mutta Cookille annettiin ohjeet "pitää kaikin sopivin keinoin yllä ystävyyttä alkuasukkaiden kanssa" ja välttää verenvuodatusta. Cook teki matkoillaan runsaasti tarkkoja havaintoja alkuasukkaiden ulkonäöstä, persoonallisuudestaluonteesta, vaatetuksesta, asumuksista, ruokavaliosta, matkustuskeinoista, aseistuksesta, kaupankäynnistä, uskonnosta, naisista, kielestä, tavoista, yhteiskuntarakenteesta ja monista muista asioista. Hän suuntasi kirjoituksensa lukijoille, joilla oli vain vähän tuntemusta antropologiasta. Cook pyrki kuvaamaan näkemänsä asiat objektiivisen totuudenmukaisesti ilman moralisointia. Hän esimerkiksi hyväksyi miesten moniavioisuuden sillä perusteella, että se oli Uuden-Seelannin oloissa hänen mielestään naisten kannalta hyödyllistä. Cook luonnehti kohtaamiaan alkuasukkaita järkeviksi ja käytännöllisiksi, eikä hän juurikaan rinnastanut alkeellisimpiakaan kansoja eläimiin tai kutsunut heitä tyhmiksi, kuten häntä edeltäneet tutkimusmatkailijat olivat tehneet.<ref name="lind">{{Verkkoviite | Osoite = https://lurj.org/issues/volume-3-number-1/cook | Nimeke = Captain Cook as Ethnographer : The Role of Cook's Journals in the Formation of the Ethnographic Genre | Tekijä = Erica Lind | Ajankohta = 2008 | Julkaisu = Lethbridge Undergraduate Research Journal | Julkaisija = University of Lethbridge Lethbridge, Alberta, Canada | Viitattu = 4.9.2017 |Kieli = {{en}}}}</ref>

Cook toi matkoiltaan runsaasti esineistöä, kuten jumalkuviajumalankuvia, vaatteita, koreja ja kalastusvälineitä. Esineitä on kaikkiaan noin 20002&nbsp;000, ja niiden kokoelmia on nykyisin museoissa eri puolilla maailmaa.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://maa.cam.ac.uk/captain-james-cook/ | Nimeke = Captain James Cook | Julkaisija = Museum of Archaeology and Anthropology, Cambridge | Viitattu = 4.9.2017 |Kieli = {{en}} }}</ref>

Cookin saavutusten arvoa nostaa erityisesti se, että hän teki kaikki matkansa alun perin Pohjanmeren hiilenkuljetukseen tarkoitetuilla koljari-parkkilaivoilla, jotka olivat kylläkin kantavia mutta erittäin kömpelöitä ja äärimmäisen vaikeita käsitellä.<ref name="L&N184">Lainema ja Nurminen, s. 184</ref> Silti hän eteni niin kauas etelään, että matkan katkaisi vasta yhtenäinen jääkenttä, jotajonka läpi ei pystyttypääty millään keinolla läpäisemään.

Cookin päiväkirjat julkaistiin matkojen jälkeen, ja niistä tuli hyvin suosittuja. Häntä pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen suurimmista merenkävijöistä.{{Kenen mukaan}} [[Cookinsaaret]] Tyynellämerellä on nimetty hänen mukaansa, samoin [[Cookinsalmi]] Uuden-Seelannin Pohjois- ja Eteläsaaren välissä.

* {{Kirjaviite | Tekijä = Collingridge, [[Vanessa Collingridge]] | Nimeke = Captain Cook | Vuosi = 2002 | Julkaisija = Ebury Press | Isbn = 0-09-188898-0 |Kieli = {{en}} }}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Herman, [[Arthur Herman]] | Nimeke = To Rule The Waves | Vuosi = 2005 | Sivu = 293–306 | Julkaisija = Hodder | Isbn = 0-340-73419-1 |Kieli = {{en}} }}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Lainema, [[Matti Lainema]] & Nurminen, [[Juha Nurminen]] | Nimeke = [[Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket]] | Vuosi = 2001 | Julkaisija = WSOY, John Nurmisen Säätiö | Isbn = 951-0-23925-9 }}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Whitney, Lynne Whitney | Nimeke = Voyages of Discovery: Captain Cook and the Exploration of the Pacific | Vuosi = 1989 | Julkaisija = University of California Press | Isbn = 0-520-06564-6 |Kieli = {{en}} }}