Ero sivun ”Koijärvi (järvi)” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 44:
Ensimmäiset tiedot Koijärven laskemisesta on vuodelta 1888, kun järvenlaskuun pyydettiin lupa.<ref name=anttila263/> Vuonna 1910 Koijärvi laskettiin lähes metrin verran niin, että järven rannat saatiin heinänviljelyn ja korteniiton pariin. Tämän vuoksi suuri osa järvestä jäin niin matalaksi, että se alkoi heinittymään. Monipuolinen ja rehevä [[luhta]]inen ympäristö houkutteli paikalle runsaan linnuston ja Koijärvi olikin Lounais-Hämeen tärkein lintujärvi.<ref name=lhl/><ref name=ymp/>
Koijärven toinen kuivatushanke pantiin vireille vuonna 1952, mutta virallisesti se aloitettiin vasta vuonna 1963, kun silloinen [[asutushallitus]] jätti Helsingin maanviljelysinsinööripiirille hakemuksen viljelyalueiden kuivatussuunnitelman tekemisestä. Koijärven alueen maanomistajat järjestäytyivät Koijärven kuivatusyhtiöksi vuonna 1969, ja luvan järven kuivattamiseen myönsi Helsingin vesipiiri vuonna 1970. Varsinaista työtä ei päästy vielä aloittamaan, sillä hankkeelle myönnettiin rahoitus valtion budjettivaroista vasta vuonna 1977. Kuivatusyhtiön sisällä ei kuitenkaan oltu yksimielisiä hankkeesta, sillä valtaosa kaikkiaan 93 osakkaasta vastusti järven kuivattamista. Aktiivisesti hanketta ajoivat ne kymmenen maanviljelijää, joiden pellot rajoittuivat Koijärveen. Sen sijaan järven laskujoen alajuoksulla pelättiin veden nousua joessa ja sen tulvimista pelloille. Samoin monet osakkaat katsoivat joutuvansa hankkeen maksajan, mutta ei hyödynsaajan rooliin. Lisäksi kuivatushankkeen etenemisestä tiedotettiin kuivatusyhtiön osakkaille puutteellisesti.<ref>Marja-Leena Salo: ''Kahleissa Koijärvellä'', s. 16–17. Helsinki: Edita, 2009.</ref>
Kuivatussuunnitelmasta tehtiin valitus Länsi-Suomen vesioikeuteen jo vuonna 1970, mutta se hylkäsi valituksen viisi vuotta kestäneen prosessin päätteeksi. Seuraavaksi valitettiin [[Korkein oikeus (Suomi)|korkeimpaan oikeuteen]], joka vuonna 1977 totesi kuivatushankkeen lailliseksi. Varsinaisen kuivatustyön sai tehtäväkseen Helsingin vesipiiri.<ref> Koijärvi nousi valtakunnallisen huomion kohteeksi pääsiäisen aikaan 1979, kun osa kuivatusyhtiön osakkaista päätti ryhtyä järven lopulliseen [[järvenlasku|kuivatukseen]] syventämällä sen laskuojaa. Television uutislähetyksessä pääsiäislauantaina haastateltiin kiistan paikallisten osapuolten edustajia. Maa- ja metsätalousministeri [[Johannes Virolainen]] kävi tutustumassa Koijärven tilanteeseen pääsiäistä seuranneella viikolla. Ennen Virolaisen käyntiä Koijärven suojelu oli ollut esillä valtioneuvostossa jo kahdesti, ja käyntiä seuranneena päivänä [[Sorsan II hallitus|hallitus]] päätti, että Koijärven luonnonsuojelullinen arvo on selvitettävä, vaikka kuivatustoimiin ryhdyttäisiinkin. Samaan aikaan Koijärven laskuojaan ilmestyi ensimmäinen jupakan aikaisista lukuisista padoista. Kivistä ja risuista kootun padon tekijöistä ei ole muuta tietoa kuin se, että he olivat paikkakuntalaisia.<ref>Salo 2009, s. 19–24.</ref>
Koijärven tapahtumien keskeiseksi hahmoksi noussut [[Ville Komsi]] on myöhemmin kertonut saaneensa sysäyksen toimintaan nähtyään kuivatushankkeen paikallisen vastustajan Antero Vuoren haastattelun pääsiäislauantain uutislähetyksessä.<ref>Salo 2009, s. 110–111.</ref> Viikon kuluttua pääsiäisestä Koijärvelle saapui noin sadan ympäristöaktivistin joukko, johon kuului etupäässä [[helsinki]]läisiä, [[turku]]laisia ja [[tampere]]laisia nuoria. Lapioin ja leirivälinein varustautunut aktivistijoukko leiriytyi Koijärven jokiuoman läheisyyteen. Aktivistien kanssa paikalle tulivat myös [[Liberaalinen kansanpuolue|Liberaalisen kansanpuolueen]] kansanedustajat [[Anneli Kivitie]] ja [[Terhi Nieminen]]. Koijärven rantamille tulvi pian sadoittain uteliaita ja luonnonsuojelijoiden leiristä tuli nähtävyys, mihin luonnonsuojelijat olivat juuri pyrkineetkin.<ref>Salo 2009, s. 28.</ref> Luonnonsuojelijat laativat leirilleen järjestyssäännöt, joiden mukaan [[alkoholi]]n tuominen leirille samoin kuin kaikenlainen aggressiivinen ja viranomaisia provosoiva käyttäytyminen oli kielletty.<ref>Salo 2009, s. 146–148.</ref>
Tapahtuman synnyttämä [[Koijärvi-liike]] onnistui tavoitteessaan säilyttää lintujärvi, koska sitä ei kuivatettu. Luonnonsuojelijat sitä vastoin tuomittiin sakkoihin vesilain rikkomisesta ja haitanteosta viranomaisille sekä korvauksiin [[vesihallitus|vesihallitukselle]] ja Helsingin vesipiirille. Oikeudenkäynneillä oli selvä ennakkotapauksen luonne, koska ainakaan pohjoismaissa ei tiettävästi ollut jouduttu ratkaisemaan oikeudessa, mikä on luonnonsuojelun nimissä sallittavaa. Korkein oikeus linjasi päätöksessään vuoden 1983 lopulla, että [[kansalaistottelemattomuus]] ei ole hyväksyttävää, vaikka oikeudenmukaisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta saattaa vallita erilaisia käsityksiä.<ref name=lhl/><ref name=kko/><ref>Salo 2009, s. 77–82.</ref>
| |||