|
=Nauhat=
Senaatin Watergate-komitean kuulustelut televisioitiin koko kesän ajan, ja ne olivat poliittisesti erittäin tuhoisia Nixonille. Dean oli kuulustelujen tähtitodistaja, ja useat entiset virkamiehet antoivat dramaattisiaraskauttavia todistuksia. Lisäksi Senaatin tutkijat saivat 13. heinäkuuta tietoonsa ratkaisevan tärkeän asian: [[Alexander Butterfield]] paljasti haastattelussa, että Valkoiseen taloon asennettu nauhoitusjärjestelmä tallensi presidentin toimistossa automaattisesti kaiken. Nämä nauhoitukset todistaisivat, valehteliko Nixon vai Dean näistä tapaamisista. Sekä Cox että Senaatti jättivät haasteen, jossa nauhoja vaadittiin tuotavan pian todistusaineistoksi.
Nixon kieltäytyi vedoten presidenttiytensä suomaan etuoikeuteen (''executive privilege'') ja määräsi Richardsonin kautta Coxin perumaan haasteen. Cox kieltäytyi, mistä seurasi ”Lauantai-illan verilöyly” 20. lokakuuta 1973;, jolloin Nixon pakotti ensin Richardsonin ja sitten tämän avustajan eroamaan yrittäessään löytää oikeusministeriöstä jonkun, joka olisi suostunut erottamaan Coxin virastaan. Lopulta [[Robert Bork]] otti tehtävän vastaan, ja uusi ministeriön johtaja erotti erikoissyyttäjän. Syytökset vallan väärinkäytöstä saivat Nixonin julistamaan 17. marraskuuta 400 [[Associated Press]]in toimittajan edessä: ”en ole konna”.
Vaikka Nixon kieltäytyi luovuttamasta alkuperäisiä nauhoja, hän salli lukuisien muokattujen puhtaaksikirjoituksienpuhtaaksikirjoitettujen nauhojen julkaisemisen. Nämä vahvistivat pääpiirteissään Deanin version, ja uusi skandaali oli jo odottamassa: tärkeä 18,5 minuutin mittainen osa eräästä nauhasta löydettiin päällenauhoitettuna. Nauha ei ollut koskaan päässyt Valkoisen talon ulkopuolelle, ja syy langetettiin Nixonin sihteerin [[Rose Mary Woods]]in niskoille. Hän sanoi tuhonneensa nauhan vahingossa;, hänkoska oli painanut väärää nauhurin poljinta vastatessaan puhelimeen. Selitys oli hieman ontuva, sillä puhelimeen vastaaminen ja kyseisen polkimen painaminen vaati asentoa, joka olisi ollut voimistelijallekin hankala. Lisäksi hänen olisi pitänyt pysyä tässä asennossa koko 18 ja puolen minuutin ajan. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että kyseinen kohta oli poistettu useita kertoja, mahdollisesti jopa yhdeksään otteeseen.
Kiista nauhojen saatavuudesta meni aina [[Yhdysvaltojen korkein oikeus|Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen]], jossa 24. heinäkuuta 1974 yksimielisesti todettiin Nixonin ''executive privilege'' pätemättömäksi ja määrättiin nauhat luovutettavaksi erikoissyyttäjä [[Leon Jaworski]]lle. Nixon totteli määräystä ja luovutti nauhat 30. heinäkuuta.
1. maaliskuuta 1974 seitsemän presidentin entistä avustajaa – Haldeman, Ehrlichman, Mitchell, Colson, Gordon Strachan, Robert Mardian ja [[Kenneth Parkinson]] – oli saanut syytteen Watergate-tutkimusten hidastamisesta. Suuri valamiehistö nimesi myös Nixonin osalliseksi salaliittoon, mutta tätä ei kerrottu julkisuuteen. Dean, Magruder ja eräät muut henkilöt olivat jo myöntäneet syyllisyytensä.
Nixonin asema muuttui entistä hankalammaksi, ja edustajainhuone aloitti viralliset tutkimukset, joiden tarkoituksena oli selvittää, oliko presidentti mahdollisesti syyllistynyt virkarikokseen. 27. heinäkuuta komitea päätyi suosittelemaan äänin 27–11 ensimmäisen [[Virkasyyte (Yhdysvallat)|virkasyytteen]] antamistaantamisesta presidentille rikostutkinnan estämisestä. 29. heinäkuuta suositeltiin toista syytettä vallan väärinkäytöstä ja 30. heinäkuuta annettiin kolmas suositus kongressin halveksunnasta.
Elokuussa julkaistiin uusi siihen asti piilossa pysynyt nauha, joka oli nauhoitettu 23. kesäkuuta 1972 – vain muutama päivä murron jälkeen. Nauhalla Nixon ja Haldeman suunnittelivat tutkimusten jarruttamista tekaistujen väitteiden avulla, joiden mukaan kansallinen turvallisuus olisi vaarassa. Tätä nauhaa kutsuttiin ”savuavaksi aseeksi”, ja viimeisetkin Nixonin puolestapuhujat hylkäsivät hänet. Kymmenen kongressin jäsentä ilmoitti äänestävänsä nyt viraltapanon puolesta, kun äänestys tulisi koko edustajainhuoneen sekä senaatin käsittelyyn. Nixonin tuki senaatissa oli yhtä huono.
[[Tiedosto:Nixon leaving whitehouse.jpg|thumb|Nixon poistumassa eronsa jälkeen Valkoisesta talosta 9. elokuuta 1974.]]
Johtavat republikaanisenaattorit kertoivat Nixonille, että tämän tuomitsemiseen riittävä äänimäärä oli olemassa. Niinpä presidentti ilmoitti koko YhdysvallatYhdysvaltoihin kattaneessatelevisioidussa televisiolähetyksessälähetyksessä, että hän eroaa virastaan 9. elokuuta alkaen. Nixonia ei koskaan tuomittu ja virkarikosprosessi jäi myös kesken, sillä ero teki näistä oikeustoimista merkityksettömiä. Nixonin seuraajaksi tuli [[Gerald Ford]], joka armahti 8. syyskuuta Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista, jotka hän mahdollisesti oli virkakautenaan mahdollisesti tehnyt. Nixon väitti kuolemaansa asti olevansa viaton, mutta armahduksen hyväksyminen viittasi monien silmissä aivan toiseen suuntaan.
=== Tuomiot ===
| 