Ero sivun ”Satiiri” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→Historiaa: lisää ja tark. |
→Historiaa: vähän lisää |
||
Rivi 83:
Antiikin aikana satiirisia piirteitä oli monissa [[Latinankielinen kirjallisuus|Rooman]] ja [[Antiikin Kreikan kirjallisuus|Kreikan]] kirjallisuuden lajeissa, kuten komediassa, ivarunoudessa ja [[Epigrammi|epigrammeissa]]. Kreikassa satiiria ei kuitenkaan esiintynyt itsenäisenä lajina, vaan varsinainen satiiri oli latinankielistä, heksametrimittaan kirjoitettua runoutta.<ref>Kivistö 2007, s. 27, 45.</ref> Ensimmäisiä tunnettuja satiirikkoja ovat kreikkalaiset [[Arkhilokhos]], [[Hipponaks]], [[Aristofanes]] ja [[Menippos]]. Roomalaisen satiirin edustajia olivat esimerkiksi [[Ennius]], [[Lucilius]], [[Terentius Varro|Varro]], [[Horatius]], [[Petronius]], [[Martialis]] ja [[Juvenalis]].<ref name="termipankki-satiiri" />
Euroopan kirjallisuudessa satiireja esiintyi niukasti 100-luvun ja 1000-luvun välissä. Sen jälkeen satiiri nousi Euroopassa uuteen kukoistukseen, ja onkin sanottu, että 1100-luvulla kirjoitettiin enemmän satiirisia tekstejä kuin millään muulla läntisen kulttuurin vuosisadalla. Satiirin sisarlajeista kuten ''[[ridiculum]]ista'', ''[[nuga]]sta'' ja [[invektiivi]]stä keskiajan satiirilla yleensä tarkoitetaan niitä pitempää ja kertovaa runomuotoista tekstiä, joka on sisällöltään moraalikriittisen pilkkaava. Lempiaiheita 1000-luvun latinankielisessä satiirissa olivat [[korruptio]] ja lahjonta, jotka olivat tulleet ajankohtaisiksi kiistoissa maallisten hallitsijoiden ja katolisen kirkon virkanimityksistä. Myös irstaus oli suosittu aihe. Moni satiiri oli [[vuoropuhelu]]n muodossa.<ref>Mehtonen, Päivi & Linkinen, Tom (teoksessa ''Satiiri'', 2007), s. 54–57.</ref> 1100-luvulla satiirit pitenivät ja saivat lähes eeppiset mittasuhteet.<ref>Mehtonen, Päivi & Linkinen, Tom (teoksessa ''Satiiri'', 2007), s. 60–57.</ref>
Euroopan kirjallisuudessa satiireja esiintyi niukasti 100-luvun ja 1100-luvun välissä. Keskiajan loppupuolella satiirisia aineksia sisältyi runsaasti esimerkiksi fabliau-tarinoihin, goliardirunouteen, eläinfaabeleihin sekä muun muassa [[Geoffrey Chaucer]]in kertomuksiin ja [[François Villon]]in balladeihin.<ref name="termipankki-satiiri" />▼
▲
Myöhäiskeskiajalla ja [[renessanssi]]n aikana karnevalistinen eli menippolainen satiiri nousi suosioon.<ref>Willman, Jussi (teoksessa ''Satiiri'', 2007), s. 70.</ref> Karnevaalisatiiri sisältää huomattavan paljon [[Groteski|groteskeja]] tyylipiirteitä.<ref>Willman, Jussi (teoksessa ''Satiiri'', 2007), s. 82.</ref>
[[Tragedia]] ja [[komedia]] olivat menneinä vuosisatoina ylväitä taidemuotoja. Niissä ei sopinut esittää paheellisia tai inhottavia ihmisiä tai olosuhteita. Kun taiteellinen ilmaisu vapautui 1700-luvulla, nousi esille ennen kiellettyjä alhaisia, perverssejä, rumia ja halpamaisia ilmiöitä. Satiirin keinoin ilmaistiin yhteiskunnan moraalista rappiota. Siitä muodostui 1900-luvun modernin kirjallisuuden keskeinen tyylisuunta. Henkilöhahmoissa on usein sadistinen paholainen ja hänen viattomia uhrejaan. Jos tyylilajiin yhdistetään romantiikkaa, siirrytään [[Kauhukirjallisuus|kauhukirjallisuuden]] ja mustan romantiikan alueelle.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Schwanitz, Dietrich | Nimeke=Sivistyksen käsikirja: Kaikki, mikä tulee tietää | Selite=(Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999.) Suomentanut toimittaen Riitta Virkkunen | Sivu= 227, 230–231| Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Ajatus | Vuosi=2003 | Tunniste=ISBN 951-20-6356-5}}</ref>
| |||