Ero sivun ”Deep Purple” versioiden välillä

Ensimmäinen kakkoskokoonpanon levytys oli ”Hallelujah”-niminen Greenway/Cookin säveltämä [[gospel]]vaikutteinen popralli, joka ei kuitenkaan menestynyt. Purple alkoi keikkojen ohessa säveltää tulevan ''[[Deep Purple in Rock|In Rock]]'' -albumin kappaleita. Ritchie Blackmoren visiona oli tehdä kovaa rockia sisältävä albumi ilman hempeyksiä. Levyn tekemisen keskeytti Jon Lordin säveltämän ''[[Concerto for Group and Orchestra]]'' -teoksen esittäminen yhdessä [[Malcolm Arnold]]in johtaman [[Lontoo]]n [[Royal Philharmonic Orchestra]]n kanssa syyskuussa 1969. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisteoksista, ja se sai suurta huomiota Englannissa ja toi yhtyeen viimein englantilaisten tietoisuuteen. Konsertosta julkaistiin albumi, joka nousi top-30:een Brittein albumilistalla. Yhdysvalloissa albumi jäi konkurssiin menneen Tetragrammaton-yhtiön viimeiseksi Purple-julkaisuksi eikä menestynyt listoilla. Kotimaan menestyksestä huolimatta kaikki jäsenet, varsinkin Blackmore, eivät olleet tyytyväisiä.<ref name="MK2">{{Verkkoviite | Osoite=http://www.deep-purple.net/tree/mk2.htm | Nimeke = Deep Purple Mark 2 History | Ajankohta= 2004 | Julkaisija = DPAS/Darker Than Blue}}</ref> Purple tunnettiin nyt yhtyeenä, joka soitti orkesterin kanssa klassista musiikkia, vaikka se nimenomaan halusi suunnata raskaampaan ja tiukempaan rockiin. Uusien kappaleiden levyttämistä jatkettiin ja Blackmore lupasi soittaa orkesterien kanssa vaikka lopun ikäänsä, jos tuleva albumi floppaa.

 

 

Kesällä 1970 julkaistu ''[[Deep Purple in Rock|In Rock]]'' ja single ”[[Black Night]]” löivät yhtyeen lopullisesti läpi [[Eurooppa|Euroopassa]]. Single ja albumi nousivat Britanniassa top-10:een. ''In Rockia'' pidetään nykyään yhtenä [[hard rock]]in pioneerialbumeista. Sen kappaleista klassikoiksi ovat muodostuneet ”[[Speed King]]” ja pitkä ”[[Child in Time]]”. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet kitara- ja kosketinsoolot sekä Ian Gillanin tarvittaessa korkealle nouseva ääniala tulevat albumilla hyvin esille. Purple lähti kiertämään Eurooppaa ja Amerikkaa, jossa se rakensi siellä kadonneen suosionsa uudelleen.

Hienon ''[[Burn (albumi)|Burn]]''-albumin jälkeen saman vuoden lopussa julkaistu ''[[Stormbringer (albumi)|Stormbringer]]'' jakoi mielipiteitä niin kriitikoiden kuin yhtyeenkin sisällä. Glenn Hughesin funk-vaikutteet nousivat entistä enemmän esiin Blackmoren vastustuksesta huolimatta. Blackmore oli muutenkin pettynyt albumin linjaan sekä siihen, että hänen ehdottamaansa [[Quartermass]]-coveria "Black Sheep Of The Family" ei levytetty muiden vastustaessa.<ref name="MK3">[http://www.deep-purple.net/tree/mk3.htm Deep Purple Mark 3 History]</ref> Kitaristi alkoi muutenkin etääntyä yhtyeen toiminnasta ja suunnitteli sooloalbumin tekemistä Purplea lämmitelleen [[Elf]]-yhtyeen kanssa. ''Stormbringer'' ei menestynyt yhtä hyvin kuin aiemmat albumit. Albumi muistetaan nimikappaleestaan sekä hitaasta päätöskappaleesta "Soldier Of Fortune".

 

 

===Mark IV – Viimeinen vuosi (1975–1976)===

Jon Lord ja Ian Paice olivat valmiita pistämään pillit pussiin, mutta Coverdale ja Hughes ylipuhuivat heidät jatkamaan vielä. Coverdale oli kuullut amerikkalaisen [[Tommy Bolin]]in soittoa ja ehdotti miestä uudeksi kitaristiksi. Bolin oli soittanut monien artistien (muun muassa James Gang, Billy Cobham) kanssa sekä tehnyt sooloalbumin ''[[Teaser]]''. Bolinin soittotyyli poikkesi Blackmoren tyylistä jazz-, fuusio- ja funkvaikutteineen. Hän myös käytti paljon efektilaitteita. Bolinin tultua kitaristiksi Purple lähti syksyllä 1975 [[Saksa]]an levyttämään. Tuloksena oli ''[[Come Taste the Band]]'' -niminen albumi, jolla funkvaikutteet olivat voimakkaasti mukana sekoittamassa perinteistä hard rockia. Vaikka albumi sai nihkeääkin kritiikkiä, oli se kuitenkin edeltäjäänsä ''Stormbringeria'' eloisampi kokonaisuus.

 

 

===Välivuodet (1976–1984)===

 

 

 

 

Oikean Deep Purplen taustavoimat reagoivat nopeasti julkaisemalla konserttia mainostaneessa ''Los Angeles Times'' -lehdessä ilmoituksia, joissa lueteltiin yhtyeeseen kuuluneet jäsenet jotka ''eivät esiintyisi'' konsertissa onnistuen rajoittamaan vahinkoa.<ref>Chris Charlesworth - Deep Purple The Illustrated Biography Omnibus Press 1983</ref> Oikean Deep Purplen managerit ja lakimiehet ottivat asian hoitoonsa ja Rod Evans sai kontolleen suuret korvaukset ja menetti [[rojalti]]t kaikilta Purple-levyiltä joissa hän on mukana. Sittemmin Evans on kadonnut julkisuudesta.

 

 

===Reunion – Mark II (1984–1989)===

===Mark V – "Deep Rainbow" (1989–1992)===

 

 

===Mark II – Vielä kerran (1992–1993)===

Gillanin palattua yhtye alkoi levyttää uutta albumia jonka nimeksi tuli ''[[The Battle Rages On]]'' (1993). Tuloksena oli yhtyeen yksi raskaimmista albumeista joka sai hyvän vastaanoton niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Albumilla Blackmore kierrätti myös joitain vanhoja riffejään uudelleen (esimerkiksi nimikappaleen riffi on peräisin Rainbow-kappaleesta ”Fire Dance”). Levy nousi Brittein listalla top-20:n paikkeille, mutta Amerikassa Purplen menestys alkoi olla hiipumaan päin. Lisäksi yhtyeen sisäinen kemia ei ollut kunnossa. Siinä missä muut muusikot löysivät jälleen soittamisen ilon Gillanin palattua, oli Blackmore pettynyt. Hän olisi halunnut jatkaa Turnerin kanssa ja hänen mielestään Gillanin ääni ei ollut enää entisen veroinen. Syksyn 1993 juhlakiertueella Blackmore protestoi tilannetta käyttäytymisellään, muun muassa tulemalla lavalle vasta ensimmäisen kappaleen puolivälissä tai linnoittautumalla omaan pukuhuoneeseen vaihtamatta sanaakaan soittokavereidensa kanssa.<ref>[http://www.deep-purple.net/tree/mk2reu2.htm Deep Purple Mark II Reunion History]</ref> Lokakuussa 1993 Blackmore ilmoitti eroavansa yhtyeestä Euroopan kiertueen jälkeen. Viimeinen Mark II:n keikka oli [[Helsinki|Helsingissä]] marraskuussa 1993. Tämän jälkeen Blackmore lähti perustamaan uudelleen Rainbow-yhtyettään.

 

 

 

===Mark VII – Morsen aakkosia (1994–2002)===

Uudeksi kitaristiksi tuli amerikkalainen, muun muassa [[Dixie Dregs]]- ja [[Kansas (yhtye)|Kansas]]-yhtyeissä soittanut [[Steve Morse]]. Monipuolisen musiikkitaustan omaava Morse oli voittanut alan lehdissä useita kitaristiäänestyksiä ja sopi hyvin myös persoonana Deep Purpleen. Uusi albumi, ''[[Purpendicular]]'', julkaistiin vuonna 1996. Se sai hyvän vastaanoton ja oli hyvin monipuolinen paketti sisältäen maistiaisia monista tyylilajeista. Purple kiersi ahkerasti maailmaa ja vuonna 1997 julkaistiin Pariisissa nauhoitettu ''[[Live at the Olympia '96]]'' -livealbumi, joka sisälsi yhtyeen tavoista poiketen torvisektion ryydittämässä joitain kappaleita. Seuraava studioalbumi, vuonna 1998 julkaistu ''[[Abandon]]'', oli edeltäjäänsä [[metallimusiikki|metallisempi]] paketti. Purple kiersi jälleen ahkerasti promotoimassa albumia ja vuoden 1999 Australian keikoilta julkaistiin myöhemmin ''[[Total Abandon]]'' -niminen livealbumi.

 

Kova keikkatahti alkoi näihin aikoihin vaikuttaa Jon Lordiin ja hän suunnitteli siirtyvänsä sivuun yhtyeen toiminnasta. Loppuvuodesta 2001 hän joutui sivuun polvivamman vuoksi ja kosketinsoitinveteraani [[Don Airey]] ([[Colosseum II|Colosseum II]], [[Rainbow (yhtye)|Rainbow]], [[Ozzy Osbourne]] ym.) tuli tuuraamaan häntä. Nähtyään kuinka hyvin Airey sopi yhtyeeseen, hän teki päätöksen lähdöstään.<ref>[http://www.deep-purple.net/tree/mk7.htm Deep Purple Mark VII History]</ref> Vuoden 2002 lopulla pidettiin jäähyväiskiertue, jonka keikoilla Jon Lord soitti puolet ja Airey puolet setistä ja [[Ipswich]]in keikka syyskuussa 2002 jäi Lordin viimeiseksi.

===Mark VIII – Uusia albumeja ja kiertueita (2002–)===

[[Kuva:Roger Glover Steve Morse 2005.jpg|righ|thumb|250px|Roger Glover ja Steve Morse jammailemassa ”[[Highway Star]]in” introa]]

 

 

==Jäsenet==