Ero sivun ”Asekätkentä” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
korjattu yksipuolista terminologiaa |
p korjattu linkki täsmennyssivuun Korkein oikeus using AWB |
||
Rivi 1:
'''Asekätkentä''' oli [[jatkosota|jatkosodan]] jälkeen [[Suomi|Suomessa]] suoritettu salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jolla pyrittiin mahdollistamaan [[Sissisota|sissisodankäynti]] sellaisessa tilanteessa, että [[Neuvostoliitto]] [[miehitys|miehittäisi]] maan. Operaatio toteutettiin [[suojeluskunta]]piireittäin kunkin piirin paikalliset olot hyvin tunteneiden upseerien johdolla. Toimenpiteen virallinen nimi oli hajavarastointi. Nimityksen asekätkentä sille keksi sanomalehdistö, koska sitä käyttämällä tapahtumasarjasta arveltiin saatavan aikaan paremmin myyviä uutisia.
Epäpoliittisuudestaan huolimatta operaatio sai siihen osallistuneiden kautta oikeistolaisen ja selvästi [[kommunismi]]n vastaisen sävyn.<ref>Lukkari 1984, 82.</ref> Operaatio toteutettiin [[Päämaja]]n määräyksestä ja sen johdolla, mutta sitä voitiin selvästi pitää [[Moskovan välirauha]]nsopimuksen vastaisena.<ref name=Suomi75>{{kirjaviite | Tekijä = Jukka Tarkka, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen ym. | Nimeke = Suomi 75, Itsenäisen Suomen historia 3 | Sivu = 181–182 | Luku = Oikeustaistelut | Julkaisija = Weilin & Göös | Vuosi = 1991 | Tunniste = ISBN 951-35-5160-1}}</ref> Se yritettiin pitää salassa, mutta se paljastui. [[Liittoutuneiden valvontakomissio]] ja suomalaiset kommunistit vaativat, että asia oli nopeasti selvitettävä ja että siihen osallistuneita oli rangaistava. Asiasta säädettiinkin erikoislaki, ja lopulta [[Pohjoismaat|Pohjoismaiden]] laajimmassa oikeusjutussa toiminnasta tuomittiin 1 488 henkilöä.<ref name="viite33">Korkeimman oikeuden päätös 15.3.1950 Lukkari 1984, 275</ref>
==Operaatio==
[[Kuva:Nihtila valo.jpg|thumb|200px|Asekätkentää johtanut [[eversti]] [[Valo Konstantin Nihtilä|Valo Nihtilä]], kuvassa kapteenin arvoisena.]]
Aseiden hajasijoituksen syynä oli pelko Suomen miehityksestä. [[Valo Nihtilä]] oli upseereita [[sotakorkeakoulu]]n taktiikan opettajana kouluttaessaan korostanut tulevaisuuteen orientoitumista ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumista. Näin toimivat suunnitelmia tekevät yleisesikunnat kaikkien maiden armeijoissa.<ref>Lukkari 2005,1101, Lukkari 1984, 31</ref> Kun operaatiota alettiin suunnitella, meneillään ollut [[Romania]]n miehitys lisäsi osaltaan epävarmuutta.<ref>Lukkari 1984, 23</ref>
Aseiden, myöhemmin muunkin tarvittavan materiaalin, hajasijoituksella piti turvata mahdollisuudet sissisodankäyntiin miehityksen tapahtuessa. Jos puolustauduttaisiin, taistelut siirtyisivät sisämaahan eikä väestöä voitaisi evakuoida. Sissitoimintaan tarvittaisiin nimenomaan kaikkialla maassa olevia varastoja sekä paikalliset olot tunteva johto.<ref>Lukkari 1984, 17–18, 31</ref>
Salaista hanketta johtivat [[Päämaja]]n operatiivisen osaston päällikkö eversti [[Valo Konstantin Nihtilä|Valo Nihtilä]] ja operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti [[Usko Sakari Haahti]]. Huolella koottu joukko upseereita entisine luotettuine alaisineen alkoi toimittaa rintamakäytöstä luovutettavia aseita varikoiden sijasta kätköihin.
Rivi 22:
== Erikoislaki ==
Asekätkennän tutkintaa hidasti – paitsi jutun valtaviksi paisuneet mittasuhteet ja monien tutkijoiden taitamattomuus – ennen kaikkea se, ettei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu nostaa syytteet jutun vuoksi pidätettyjä henkilöitä vastaan. Asekätkijöiden tuomitsemiseksi laadittiin kuitenkin [[taannehtiva laki]] samaan tapaan kuin [[sotasyyllisyysoikeudenkäynti|sotasyyllisistäkin]]. [[Pekkalan hallitus]] antoi vasta elokuussa 1946 eduskunnalle esityksen "laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa",<ref name=HE58>{{kirjaviite | Nimeke = Valtiopäivät 1946, Asiakirjat, III osa | Luku = Hallituksen esitys (58/1946) eduskunnalle laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa | Julkaisija = Valtioneuvoston kirjapaino | Vuosi = 1947}}</ref>.
Lakiesityksen mukaan asekätkentään osallistuneita voitiin rangaista [[vankeus|vankeudella]] tai enintään kuuden vuoden [[kuritushuonerangaistus|kuritushuonetuomiolla]]. Henkilöt, jotka olivat väärinkäyttäneet valtaa, joka heillä oli viran tai toimen perusteella, tai jotka olivat jatkaneet toimintaa vielä asian tutkinnan ja selvittämisen aikana, voitiin tuomita jopa kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Rangaistus voitiin kuitenkin tuomita [[ehdollinen tuomio|ehdollisena]] monissa sellaisissakin tapauksissa, jossa näin ei muiden rikosten osalta olisi voitu tehdä. Ensimmäisenä oikeusasteena lain nojalla nostettavia syytteitä käsiteltäessä oli [[Sotaylioikeus]]. Laki oli säädettävä [[perustuslaki|perustuslain]] säätämisjärjestyksessä, mutta asian luonteen vuoksi se oli julistettava kiireelliseksi.<ref name=HE58 />
Rivi 32:
== Oikeudenkäynnit ==
Jutussa suurimman huomion saaneen, niin kutsutun päämajan haaran oikeuskäsittely alkoi 28. maaliskuuta 1947 – lähes kahden vuoden kuluttua hajavarastoinnin paljastumisesta – Helsingin [[Kaivopuisto]]ssa kenraali [[Rudolf Walden]]in perikunnan omistamassa [[Marmoripalatsi (Helsinki)|Marmoripalatsi]]ssa, jonka perikunta oli vuokrannut valtiolle. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden asessori, myöhempi oikeusministeri [[Arvo Helminen]] sekä oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä poliisiylitarkastaja [[Eino Nikupaavola]] ja hallitussihteeri [[Urho Kiukas]].<ref>Lukkari 1984, s. 265–266.</ref> Oikeus ehti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan haaran juttu oli valmis päätettäväksi 9. huhtikuuta 1948. Muiden muassa kenraaliluutnantti A. F. Airoa ja kenraaliluutnantti [[Einar Mäkinen|Einar Mäkistä]] vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun taas eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja määrättiin erotettaviksi puolustusvoimien palveluksesta.<ref name="Lukkari 1984, s. 270">Lukkari 1984, s. 270.</ref> ”Maakunnan miesten” osalta oikeudenkäynnit pidettiin suojeluskuntapiireittäin ja viimeiset niistä saatiin päätökseen kesäkuussa 1949.<ref>Lukkari 1984, s. 272.</ref> Asekätkennän oikeuskäsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin [[Korkein oikeus (Suomi)|Korkein oikeus]] antoi päätöksensä. KKO kovensi [[sotaylioikeus|sotaylioikeuden]] antamia tuomioita peräti 698 henkilön osalta.<ref>Lukkari 1984, 275.</ref>
Toimintaan osallistui kaikkiaan noin 5 000–10 000 henkilöä. Määrän summittaisuus johtuu siitä, ettei kaikkien toimintaan osallistuneiden osuus koskaan paljastunut.<ref>Lukkari 1984, 78. Jukka Tarkka mainitsee ''Suomen historia'' -teoksen artikkelissa "Paasikiven linja käytännössä" osallisten summittaiseksi määräksi 5000 henkilöä (Suomen historia osa 8, 1988, s. 37).</ref> Näistä noin 2000 oli jossakin vaiheessa pidätettynä. Myöskään pidätettyjen tarkkaa määrää ei tiedetä.<ref>Lukkari 1984, 244: kirjoittaja toteaa, että Valpo ei tilastoinut pidätyksiä kattavasti. Ainoastaan sisäministeriön tutkintaelimen (SMTE) jatkotutkimuksiin johtaneet pidätykset tilastoitiin.</ref> Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) kuulusteli virallisten tietojen mukaan 5 870 henkilöä, mutta todellinen määrä oli paljon suurempi. SMTE:n suorittamista kuulusteluista kertyi 294 suurta kansiota, joissa oli yhteensä 45 000 sivua. Valpon kuulustelemien henkilöiden lukumäärästä ei ole mitään tietoa.<ref>Lukkari 1984, 246.</ref> Rangaistuksia sai kaikkiaan 1 488 henkilöä ja vankeustuomioiden yhteenlaskettu pituus oli lähes 400 vuotta. Nuorin syytteeseen asetetuista ja tuomituista oli ollut toiminnan alkaessa 16-vuotias, vanhin 78-vuotias. Tiedossa olevien kuulusteltujen ikäjakauma oli vieläkin laajempi, 12–87 vuotta. Tuomitut olivat pääosin miehiä, mutta joukossa oli myös yhdeksän naista.<ref>Lukkari 1984, 79–80.</ref> Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla.<ref name="viite33"/> Ankarimman tuomion, kuusi vuotta kuritushuonetta, sai everstiluutnantti [[Usko Haahti]].<ref name=Suomi75 /> Ainoa vankeuteen tuomittu kenraalikuntaan kuulunut oli kenraalimajuri [[Erkki Raappana]], joka sai kuuden kuukauden tuomion avunannosta asekätkentään.<ref
Tutkinnan yhteydessä pidätetyistä henkilöistä oli Lukkarin (1984, 82) mukaan hajavarastoinnin alkaessa:
Rivi 58:
[[Matti Lukkari]] on korostanut asekätkennän sisäpoliittisesta roolia varoituksena [[vasemmisto]]n ”barrikadilinjalle”. Hänen lainaamansa [[Arvo Poika Tuominen|Arvo Tuomisen]] mukaan asekätkentä oli yksi ratkaisevista tekijöistä, jotka johtivat ”ministerilinjan” voittoon kommunistien sisäisessä kamppailussa 1945.<ref>Lukkari 1984, 301</ref> Asekätkentä, varsinkin, kun sen todellista laajuutta ei varmasti tiedetty, hillitsi kommunistien vallankaappaushankkeita Suomessa vuonna 1948 ja vaikutti estävästi myös [[Andrei Ždanov]]in pyrkimyksiin osoittamalla maailmalle, että suomalaisten puolustustahto oli hävityn sodan jälkeenkin otettava vakavasti.<ref>Lukkari 1984, 1106–1107</ref> Suomessa tiedettiin [[Josif Stalin|Stalinin]] ”kruununprinssinä” pidetyn Ždanovin johtaneen [[Viro]]n liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uskottiin, ettei niin mahtavaa miestä ollut lähetetty Suomeen vain hallinnollista tehtävää varten.<ref>Lukkari 1984, 299.</ref>
Asevarastointiin mukaan kutsutut pitivät saamaansa tehtävää isänmaallisena velvollisuutena ja yksimielisyyden vallitessa käytyjen sotien suoranaisena jatkona. He olivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin ylpeitä omasta osuudestaan eikä kukaan tuomituista pahoittanut mieltään siitä, että hänen muutoin nuhteetonta elämäänsä varjosti asekätkennästä saatu vankeustuomio. Taustalla vallitsi ajatus, jonka mukaan suomalaisen sotilaan on pystyttävä jatkamaan taistelua kaikissa olosuhteissa. Jutun tutkinnan aikainen pidätysten toistuminen ja pidätysaikojen pituus sekä täysin syyttömien henkilöiden kiinniottaminen loivat käsityksen, jonka mukaan tarkoituksena oli saada mahdollisimman paljon poliittisesti hankalia henkilöitä telkien taakse.<ref>Lukkari 1984, 279–281.</ref>
Noin puolet tuomituista upseeri-asekätkijöistä pysyi armeijan palveluksessa, ja ajan myötä kahdeksan heistä nousi kenraalikuntaan.<ref>Lukkari 1984,286</ref> Hyvin monet muutkin asekätkentään osallistuneet toimivat myöhemmin huomattavissa julkisissa tehtävissä useilla siviilielämän eri aloilla. Muiden muassa [[Jukka Malmivaara]] toimi [[Kuopion hiippakunta|Kuopion hiippakunnan]] piispana ja [[Arvo Pentti]] puolustusministerinä ja [[Suojelupoliisi]]n päällikkönä. Vuonna 1966 koko puolustushallinnon korkein johto muodostui asekätkennästä vankeuteen tuomituista upseereista, kun Arvo Pentti toimi puolustusministerinä, kenraalimajuri [[Yrjö Keinonen]] puolustusvoimain komentajana ja kenraalimajuri [[Reino Arimo]] yleisesikunnan päällikkönä. Tästä asiasta äärivasemmisto ei joko huomannut tai halunnut nostaa melua.<ref>Lukkari 1992, s. 286−287</ref> Yli 30 asekätkennässä mukana ollutta toimi kansanedustajina sotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Näistä ensimmäisenä nousi eduskuntaan miltei suoraan vankilasta sosiaalijohtaja [[Eero Kivelä]] (kok.) Suomen Washingtonin-suurlähettilääksi elokuussa 1945 nimitetyn [[Kalle Jutila]]n varamiehenä.<ref>Lukkari 1992, s. 291.</ref>
| |||