Ero sivun ”Nisäkkäät” versioiden välillä

'''Nisäkkäät''' (Mammalia) ovat [[tasalämpöisyys|tasalämpöisiä]], [[selkärankainenSelkärankaiset|selkärankaisia]] eläimiä, jotka yleensä synnyttävät eläviä poikasia. Emot ruokkivat poikasia maitorauhasten erittämällä maidolla [[nisäNänni|nisäksi]] kutsuttujen rakenteiden kautta. Nisäkkäiden eli vanhalta nimeltään ''imettäväisten'' ominaispiirre on myös se, että tiineysaikana emon elimistöstä siirtyy happea ja ravintoaineita sikiölle [[istukka|istukan]] kautta. Muita tyypillisiä piirteitä ovat [[hikirauhanen|hikirauhaset]], ihoa peittävä karvapeite, kolme keskikorvan luuta (vasara, alasin ja jalustin), neljä jalkaa, [[isokorteksi]]-alue aivoissa<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Finlay, Barbara L.; et al. | Nimeke =The Neocortex: Ontogeny and Phylogeny | Vuosi =1991 | Sivu = 8| Julkaisija =Springer | Tunniste =ISBN |Isbn=978-030-643-808-0}}</ref> ja yhdestä luusta koostuva alaleuka. Nisäkkäiden lihaksikas [[pallea]] erottaa sydämen, keuhkot ja muita elimiä [[vatsaontelo]]sta, kun taas muilla selkärankaisilla pallea on joko kalvomainen tai sitä ei ole lainkaan. Useimmilla nisäkkäillä on eri ruokatyyppeihin erikoistuneet hampaat. Nisäkkäillä on myös nelilokeroinen sydän, kaksinkertainen ja täydellinen verenkierto sekä toisin kuin muilla selkärankaisilla niiden (täysin kehittyneissä) punasoluissa ei ole tumaa.<ref name="ADW">{{Verkkoviite |julkaisu=Animal OsoiteDiversity Web|tekijä=|ajankohta=|Osoite=http://animaldiversity.ummz.umich.edu/site/accounts/information/Mammalia.html | Nimeke =Class Mammalia | Julkaisija =Animal Diversity Web | Viitattu = 3025.15.2009 2017| Kieli ={{en}} }}</ref><ref>Olendorf 2004, s. 3.</ref><ref name="Olendorf36">Olendorf 2004, s. 36.</ref> Lisäksi nisäkkäillä on vain vasemmalle kaareutuva aortankaari, kun linnuilla on oikealle kaartuva ja kaloilla, matelijoilla ja sammakkoeläimillä on molempiin suuntiin kaareutuvat aortankaaret.<ref name="britannica:0">{{Britannica Verkkoviite| id osoite= 360838 https://www.britannica.com/animal/mammal| nimi nimeke= Mammal | tekijä julkaisu=Encyclopædia JBritannica|julkaisija=|viitattu=25. Knox Jones, Jr5.; David M. Armstrong & Don E. Wilson2017|tekijä=|ajankohta=|kieli={{en}}}}</ref>

Nisäkkäät kehittyivät noin 200 miljoonaa vuotta sitten eläneistä ''[[Terapsidit|Therapsida]]''-luokan synapsideista. [[Carl von Linné]] keksi nisäkkäiden luokan nimen vuonna 1798 luokiteltuaan ensin [[kasviKasvit|kasveja]] niiden lisääntymiselinten perusteella, ja jatkoi samalla linjalla eläinten luokittelua ja kiinnitti huomiota tiettyjen eläinten [[nänni|nänneihin]] eli nisiin (lat. ''mammae'').

Vaikka nisäkkäitä on lajimäärällisesti muihin eläinryhmiin verrattuna vähän, kuuluu nisäkkäisiin hyvin kirjava joukko erilaisiin olosuhteisiin ja elinympäristöihin sopeutuneita eläimiä. Nisäkästutkimuksen perusteoksiin lukeutuvan ''Mammal Species of the World'' -kirjan kolmannen painoksen (2005) mukaan maailmassa elää 5&nbsp;416 nisäkäslajia.<ref name="MSW3:Esipuhe"/> Aikaisemmassa, toisessa painoksessa (1993) lajeja oli vain 4&nbsp;629.<ref name="MSW3:Esipuhe">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.bucknell.edu/msw3/preface.html| Nimeke = Preface | Tekijä = Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.) | Julkaisu = Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed) | Julkaisija = Bucknell University | Ajankohta = 2005 | Viitattu = 3.11.2010 | Kieli = {{en}} }}</ref> Lajit jakaantuvat 29 lahkon kesken, joista lajimääräisesti mitattuna suurin on [[Jyrsijät|jyrsijöiden]] lahko 2&nbsp;277 lajilla.<ref name="MSW3:Esipuhe"/> Esihistoriallisia ja sukupuuttoon kuolleita nisäkäslajeja tunnetaan noin 4&nbsp;000.<ref>{{Verkkoviite |julkaisu=The OsoiteMammal Tree of Life|tekijä=|ajankohta=|kieli={{en}} {{vanhentunut linkki}}|Osoite=http://mammaltree.informatics.sunysb.edu/description.htm | Nimeke = Project Description| Julkaisija =The Mammal Tree of Life | Viitattu = 30.1.2009}}</ref> Nisäkkäät ovat sopeutuneet niin vesi- kuin maaelämäänkin tai molempiin yhtäyhtäaikaisesti aikaisesti -– hylkeet, saukot ja virtahevot näistä esimerkkeinä. Suurin osa nisäkkäistä elää neljällä jalalla maanpinnalla, mutta lähes viidesosalla niistä on lentokyky ([[lepakot]]) tai hieman rajoittuneempi liitokyky ([[kaguaanit]], [[liito-oravat]]). Jotkin lajit, kuten [[kontiaiset]], taas elävät maan alla ja tulevat maanpinnalle vain ajoittain. Oravien ja apinoiden joukosta löytyy lajeja, jotka elävät enimmäkseen puissa.

Maailman suurin nisäkäs on [[sinivalas]], joka voi painaa 220 tonnia ja olla yli 30 metrin pituinen.<ref>Olendorf 2004, s. 12.</ref> Maalla elävistä nisäkkäistä suurin on [[Afrikannorsut|afrikannorsu]], jonka korkeus on noin 3,5 metriä ja paino 6,6 tonnia. Jo sukupuuttoon kuollut maalla elänyt ''[[indricotheriumParaceratherium|Indricotherium]]'' painoi afrikannorsua kolme kertaa enemmän. Pienimpiä nisäkkäitä ovat [[etruskipäästäinen]] ja [[siankuonolepakko]], jotka painavat kahdesta kolmeen grammaa. Nisäkkäiden elinikä vaihtelee alle vuodesta (päästäiset) lähes 200 vuoteen ([[grönlanninvalas]]).

Nisäkkäiden kehitys alkoi noin 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella eläneistä ''[[Terapsidit|Therapsida]]''-lahkon ''[[Kynodontit|Cynodontia]]''-synapsideista. Matelijoilla alaleuka koostuu useista luista, mutta ''Therapsida''-synapsideilla luiden määrä väheni vähitellen yhteen ja luut siirtyivät välikorvan luiksi. ''Cynodontia''-synapseilla oli nisäkkäiden tapaan erikoistuneet hampaat: etu-, kulma, väli- ja poskihampaat. Tyypillisesti matelijoilla ei ole eri tehtäviin erikoistuneita hampaita, vaan kaikki hampaat ovat keskenään samanlaisia. Lisäksi ''Cynodontia''-synapsidit olivat tasalämpöisiä ja kulkivat kuten nykyiset nisäkkäät eli raajojen luut olivat asettuneet vartalon suuntaisesti. ''Cynodontia''-alalahkoon kuuluneella triaskauden ''[[Thrinaxodon]]''-synapsideilla oli kalloluiden perusteella tuntoviikset ja mahdollisesti turkkikin. Sen hampaat uusiutuivat koko elämän aikana vain kahdesti (matelijoilla useita kertoja) ja sillä saattoi olla hengitystä helpottava [[pallea]]lihas, mitkä sopivat hyvin yhteen nisäkkäiden piirteiden kanssa. Varhaisimpien nisäkkäiden fossiileja on löydetty Pohjois-Amerikasta ja Afrikasta, mutta on syytä olettaa eläinten olleen laajemmin levinneitä. Ensimmäiset nisäkkäät kehittyivät ilmeisesti nykyisen Afrikan alueella. Syyt nisäkkäiden kehitykseen perustuvat paljolti [[Permikausi|permikauden]] ilmastoon.

Ilmasto oli Pangaia[[Pangea]]-mantereen sisäosissa (Afrikassa) kuiva ja viileä, mistä kertoo eteläisellä pallonpuoliskolla ollut valtava jäätikkö. Tämä oli vaihtolämpöisille matelijoille epäsuotuisa ilmasto, mutta myöhäispermikaudella eläneet tasalämpöiset, turkkipäällysteiset ja tasalämpöiset ''Cynodontia''-synapsidit pystyivät pysymään kylminäkin aikoina aktiivisina. Lämpimien kausien myötä myös muut matelijat heräsivät horroksesta ja pitivät näin yllä liskojen kehitystä.<ref>Arora, s. 68–69. {{Lähde tarkemmin}}</ref> Permikauden lopulla noin 251 mvs.miljoonaa vuotta sitten tapahtui [[Permikauden joukkotuho|massasukupuutto]], joka tappaentappoi 70 %prosenttia maalla elävistä selkärankaislajeista, mutta ''[[Kynodontit|Cynodontia]]''-synapsidit säästyivät monilta osin.

Permikauden loppu ja sen massasukupuutto aloittialoittivat maapallon historiassa uuden ajanjakson, jota kutsutaan [[mesotsooinen maailmankausi|mesotsooiseksi maailmankaudeksi]]. Se koostuu kolmesta kaudesta, jotka ovat aikajärjestyksessä [[triaskausi|trias]]-, [[jurakausi|jura]]- ja [[liitukausi]]. Mesotsooisen maailmankauden tunnetuimpia eläimiä ovat [[Dinosaurukset|dinosauruksiksi]] kutsutut liskot. Mesotsooisen maailmankauden nisäkkäät jäivät pienikokoisiksi, suurimmat olivat nykyisen majavan kokoisia tai hieman suurempia. Nisäkkäät söivät joko kasveja, hyönteisiä tai pieniä selkärankaisia.<ref name="arora70">Arora, s. 70. {{Lähde tarkemmin}}</ref> Ruokavalio pystytään helposti päättelemään muun muassa hampaiden muodosta. Säilyneiden fossiililöytöjen perusteella on arvioitu, että suuri osa mesotsooisen maailmankauden nisäkkäistä eli puissa.<ref name="arora70" />

Varhaisimmista nisäkkäiksi luokiteltavista eläimistä ''[[Hadrocodium]]''-eläimellä oli nykynisäkkäiden kaltainen välikorva. Ensimmäisten varhaisten nisäkkäiden joukkoon kuuluvat ''[[Morganucodon]]''-, ''[[Megazostrodon]]''-, ''[[Adelobasileus]]''- lajit, jotka kaikki kuuluvat ''[[Munivat nisäkkäät|Prototheria]]''-alaluokkaan (''Triconodonta''-lahko). Niiden fossiilit ovat tärkeässä asemassa evoluutiotutkimuksen kannalta, sillä ne edustavat siirtymävaihetta matelijoista nisäkkäisiin. Ulkonäöltään ne muistuttivat nykyisiä [[päästäiset|päästäisiä]], eivätkä niiden kootkaan juuri poikkea toisistaan. Varhaisimmat ''[[Morganucodon]]''-fossiililöydöt ovat 205 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne söivät hyönteisiä ja liikkuivat pimeällä, jolloin vaihtolämpöisistä lihansyöjistä ei ollut uhkaa. Niillä oli vielä matelijamaisina piirteinä alaleuan koostumus, ja ilmeisesti ne myös munivat muiden varhaisten nisäkkäiden tapaan.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.truthinscience.org.uk/site/content/view/274/5/ | Nimeke = Platypus: a Darwinian Cautionary Tale | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu =Truth in Science| Ajankohta = 2005 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Truth in Science | Viitattu = 22.8.2009 | Kieli ={{en}} {{vanhentunut linkki}}}}</ref> Niille kehittyivät myös maitorauhaset.<ref>Benton & Sibbick 2000, s. 300.</ref> ''Prototheria''-alaluokkaan kuuluu myös ''[[Multituberculata]]''-lahkolinja, joka kehittyi jurakauden lopulla ja oli lajimäärältään aikansa suurin. Ne söivät ensimmäisinä nisäkkäinä kasveja, vaikkakin niiden ruokavalioon kuului myös lihaa. Niiden koko vaihteli nykyisten hiirten ja majavien välillä, ja ne muistuttivat suuresti nykyisiä jyrsijöitä, vaikkeivät olekaanolleetkaan läheistä sukua keskenään. Osa lajeista olivat sopeutuneet osittain puissa kiipeilyyn. Ne saattoivat kehittyä matelijoista muista nisäkkäistä erillään ja säilyivät lähes 130 miljoonan vuoden ajan, mutta kuolivat sukupuuttoon 35 miljoonaa vuotta sitten.

Nykyisten vivipaaristen (pussieläimet ja istukkanisäkkäät) nisäkkäiden ja nokkaeläinten kehityshaarat erosivat toisistaan jurakaudella noin 166 miljoonaa vuotta sitten.<ref>{{Verkkoviite | julkaisu=Nature|Osoite = http://www.nature.com/nature/journal/v453/n7192/fig_tab/nature06936_F1.html | Nimeke = Genome analysis of the platypus reveals unique signatures of evolution | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = KuvaFigure 1. Emergence of traits along the mammalian lineage. | Ajankohta = 8.5.2008 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Nature | Viitattu = 22.8.2009 | Kieli = {{en}}}}</ref><ref>{{Verkkoviite | ajankohta=|Osoite = http://www.ingentaconnect.com/content/klu/jomm/1998/00000005/00000001/00409117?crawler=true | Nimeke =Evolution of the Monotremes: Phylogenetic Relationship to Marsupials and Eutherians, and Estimation of Divergence Dates Based on alpha-Lactalbumin Amino Acid Sequences | Tekijä =Messer, M.; et al. | Julkaisu =Journal of Mammalian Evolution| Julkaisija =1998 | Viitattu = 2.2.2009 | Kieli ={{en}} {{vanhentunut linkki}}}}</ref> Jurakaudella alkoi [[Pangea]]-mantereen hajoaminen [[Gondwana]]n ja [[Lauraasia]]n mantereiksi. Hajoaminen tiesi eläin- ja kasvilajien kannalta sitä, että evolutiivinen kehitys tulisi kasvamaan tulevaisuudessa selvästi. Myöhäisjurakaudella eli ''[[Crusafontia]]''-niminen, paljon oravaa muistuttava hyönteisiä syönyt puussaelijä, jolla oli tartuntahäntä. Lanneluista on päätelty, että se synnytti poikasensa niiden vielä ollessa varhaisessa kehitysvaiheessa, jolloin se edustaisi pussieläimiin johtanutta kehityshaaraa. Fossiililöytöjen perusteella pussieläimet alkoivat kehittyä Euroopassa, josta ne kulkeutuivat nykyiseen Etelä-Amerikkaan.

Istukkanisäkkäiden ja pussieläinten kehityshaarat erosivat noin 130–148 miljoonaa vuotta sitten eli liitukauden alussa. Mantereiden eroaminen nykyisiksi Euraasian, Afrikan, Etelä- ja Pohjois-Amerikkojen mantereiksi sai aikaan uudenlaisten nisäkkäiden kehityksen. Afrikan ja Etelä-Amerikan mantereiden eroaminen tapahtui noin 100–120 miljoonaa vuotta sitten, jokamikä sopii yhteen molekyylitutkimusten tuloksiin, joiden mukaan istukkanisäkkäiden kehityksestä irtaantui Afrikan nisäkkäät (''[[Afrotheria]]'') omaksi haarakseen, joita tavataan nykyäänkin ainoastaan Afrikassa. Etelä-Amerikan vajaahampaiset (''[[Vajaahampaiset|Xenarthra]]'') ja ''Boreoeutheria''-kladi muodostivat loput ajan istukkanisäkkäistä. Gondwanan nykyisen Etelä-Amerikan alueilla elävät vajaahampaiset haarautuivat ''Boreoeutheria''-nisäkkäistä noin 88–100 miljoonaa vuotta sitten ja. ''Boreoeutheria'' hajaantui 79–88 mvs.miljoonaa vuotta sitten edelleen ''[[Euarchontoglires]]''-esikädellisiin ja lauraasianLauraasian nisäkkäisiin (''[[Laurasiatheria]]'').<ref>[{{Verkkoviite|osoite=http://biologyjournals.plosjournalsplos.org/archive/1545-7885/4/4/pdfplosbiology/article?id=10.1371_journal1371/journal.pbio.0040091-S.pdf |nimeke=Retroposed Elements as Archives for the Evolutionary History of Placental Mammals],|julkaisu=PLOS sBiology|julkaisija=|viitattu=25. 05405.2017|tekijä=|ajankohta=14.3.2006|kieli={{en}}}}</ref><ref>[http://euplotes.biology.uiowa.edu/web/IBS593/week6/Mammals.pdf Resolution of the Early Placental Mammal Radiation Using Bayesian Phylogenetics], s. 2348. <small>(PDF)</small> {{En}} {{Vanhentunut linkki}}</ref>

Pussieläimet kulkeutuivat Etelä-Amerikasta Antarktiksen kautta Australiaan liitukauden lopulla. Australian ja Antarktiksen välinen maasilta katkesi vasta [[Eoseeni|eoseenikaudella]]. Tämä selittää sen, miksi nykyäänkin pussieläimiä voi tavata niin Etelä-Amerikassa kuin Australiassakin.

Dinosaurukset estivät nisäkkäitä kehittymästä kasvi- ja lihansyöjiksi sekä päiväaktiivisiksi, sillä ne dominoivat juuri näitä ekologisia lokeroita. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti kundinosaurusten dinosaurukset kuolivatkuoltua sukupuuttoon nopeasti koko maapallolta. Syynä oli meteoriitin iskeytyminen Maahan [[liitukausi|liitukauden]] lopulla noin 65 miljoonaa vuotta sitten, mikä muutti maapallon elinoloja niin dramaattisesti, että dinosaurusten elinmahdollisuudet kävivät mahdottomiksi. Olojen muutos ei vaikuttanut näin suuresti vähällä ravinnolla pärjääviin ja pienempikokoisiin nisäkkäisiin. Ekologisten lokeroiden tyhjentyminen tarjosi nisäkkäille mahdollisuuden täyttää nämä uudelleen. Nisäkkäät siis kasvoivat suuremmiksi, tottuivat uuteen ravintoon ja alkoivat liikkua päiväsaikaan. Tämä tarkoitti myös nopeaa lajiutumista. Nisäkkäät ovatkin liitukauden lopun massasukupuuton jälkeen hallinneet maanpäällistä elämää. Osa nisäkkäistä alkoi sopeutua myös muuhun kuin maaelämään, kuten ilmassa eläneet varhaiset lepakot ja merielämään sopeutuneet valaat.

Nisäkkäiden nopeaa kehitystä kuvaa hyvin se, että liitukaudelta on pystytty tunnistamaan noin 21 eri nisäkäsheimoa, mutta jo paleoseenikaudella heimojen lukumäärä kasvoi 37:ään ja paleoseenin lopulla jo 86:een. Nykyisten nisäkäslahkojen kehitys alkoi eoseenikaudella, paleoseenin jälkeisenä aikakautena 55,8–33,8 miljoonaa vuotta sitten, jolta ajalta heimoja tunnetaan yhteensä 111.<ref>Thomas Stainforth Kemp 2005, s. 250.</ref><ref>Benton & Sibbick 2000, s. 333.</ref> Pohjois-Amerikan ja Euroopan paleoseenin fossiililöytöjen samankaltaisuuden perusteella on arveltu, että alueita yhdisti maasilta, joka kulki Grönlannin ja Islannin kautta,<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Prothero, Donald R. Prothero: |Nimeke=After the Dinosaurs,|Vuosi=2006|Sivu=71|Julkaisija=Indiana s.University 71Press|Isbn=978-0-253-34733-6}}</ref> mutta joka on sittemmin katkennut.

Nisäkkäät eivät vallanneet vapautuneita ekologisia lokeroita välittömästi, vaan kesti ilmeisen kauan ennen kuin tämä tapahtui. Syynä arvellaan olevan se, että kasveilta otti oma aikansa toipua meteoriitin iskusta. Kenotsooisen maailmankauden ilmasto oli sen alkuvaiheessa kosteaa ja lämmintä, mikä suosi trooppisten nisäkkäiden kehittymistä. Laajat metsiköt alkoivat vallata alaa, mikä vaikutti puussa elävien nisäkkäiden evoluutioon. Varhaisimmat kädelliset olivat tällaisia puussaeläjiä. Kädelliset kehittyivät noin 65 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa, joita maasilta silloin vielä yhdisti, tai mahdollisesti jo 20 miljoonaa vuotta aiemmin. Varhaisin, noin 55 miljoonaa vuotta vanha, kädellisfossiili on kuitenkin löydetty Pohjois-Amerikasta. Kädellisten läheisimpiä sukulaisia (nykyisin elävistä) ovat [[Tupaijat|puupäästäiset]] ja [[kaguaanit]]. Kaikilla kolmella heimolla on yhteinen kantaisä jyrsijöiden ja niiden läheisten sukulaisten [[jäniseläimet|jäniseläimien]] kanssa (''[[Euarchontoglires]]'').

[[Kavioeläimet|Kavioeläinten]] kehitys erosi sorkkaeläimistä aivan paleoseenin alkuvaiheessa. [[Hevoseläimet|Hevoset]] ja [[tapiirit]] kehittyivät Pohjois-Afrikassa, kun taas [[sarvikuonot|sarvikuonojen]] esi-isät ovat peräisin Aasiasta. Kasvillisuus oli aluksi kavioeläimille edullisempaa verrattuna sorkkaeläimiin aluksi, minkä vuoksi kavioeläimet elivät varsin runsaslajisena sorkkaeläinten kustannuksella. TämäTämän kuitenkin uskotaan mahdollistaneen sorkkaeläimille muista nisäkkäistä poikkeavan, kasviravintoa paremmin käsittelevän ruoansulatusjärjestelmän. [[Märehtijät|Märehtijöiksi]] kutsutkutsuttujen sorkkaeläimetsorkkaeläinten tilanne muuttui edullisemmaksi, kun ilmasto muuttui heinäkasveja suosivammaksi. Heinät ovat hankalasti hyödynnettävää ravintoa, joten kavioeläinten lajimäärä alkoi huveta ja märehtijöiden vastaavasti kasvaa noin 20 miljoonaa vuotta sitten.

[[Petoeläimet]] (kehittyivät noin 40 mvs.miljoonaa vuotta sitten) ja [[muurahaiskävyt]] kehittyivät samasta kantaisästä kavioeläinten kanssa. [[Lepakot]] ilmestyivät myöhäispaleoseenikaudella yhdessä jyrsijöiden ja kädellisten kanssa, mutta ovat keskenään erittäin kaukaista sukua.

[[fylogeniaEvoluutiopuu|Fylogeneettisesti]] ''Mammalia'' määritellään [[nokkaeläimet|nokkaeläinten]], [[pussieläinPussieläimet|pussieläinten]]ten ja [[istukkanisäkkäät|istukkanisäkkäiden]] lähimmän yhteisen kantamuodon jälkeläisiksi. Tämä tarkoittaa, että jotkin sukupuuttoon kuolleet "nisäkäsryhmät"”nisäkäsryhmät” eivät kuulu itse ''Mammalia''-luokkaan, vaikka monilla niistä on nisäkkäille tunnusomaisiksi määriteltyjä piirteitä, joiden perusteella ne muuten luokiteltaisiin nisäkkäiksi. Nämä "nisäkkäät"”nisäkkäät” luokitellaan yleensä luokkaan ''[[Mammaliaformes]]''.

Aiemmin nisäkkäät luokiteltiin kolmeen alaluokkaan, jotka olivat pussieläimet, nokkaeläimet ja istukkanisäkkäät. Tämänkaltainen luokittelu osoittautui virheelliseksi, ja nykyään nisäkästutkijat jakavat nisäkkään kahteen alaluokkaan, jotka ovat ''Prototheria'' ("munivat”munivat nisäkkäät"nisäkkäät”) ja ''Theria'' ("synnyttävät”synnyttävät nisäkkäät"nisäkkäät”)<ref name="ITIS"/><ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Laukkanen, A.-M.; & Virtanen, M.|Nimeke=Koko perheen eläinkirja|Vuosi=1997|Sivu=13 ja, 29|Selite=Toinen painos|Julkaisupaikka=Vantaa|Julkaisija=Kirjalito|Tunniste= ISBN |Isbn=951-28-1927-9 }}</ref>. Edeltävän alaluokan ainoa lahko on nokkaeläimet,<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.bucknell.edu/msw3/browse.asp?s=y&id=10300001| Nimeke =Monotremata | Tekijä = Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.) | Julkaisu = Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed) | Julkaisija = Bucknell University | Ajankohta = 2005 | Viitattu = 8.3.2011| Kieli = {{en}}}}</ref> ja jälkimmäinen jaetaan pussieläinten ja istukkanisäkkäiden osaluokkiin, joihin kuuluvat kaikki muut nykyiset nisäkäslahkot.<ref name="ITIS"/> Syynä tähän ratkaisuun on se, että aiempi luokittelu antoi vaikutelman, ettei pussieläimillä olisi lainkaan istukkaa.<ref>Olendorf 2004, s. 93.</ref>

| [[Lepakot]] || ''Chiroptera'' || || 202||11161&nbsp;116

| [[Jyrsijät]] || ''Rodentia'' || || 481||22272&nbsp;227

| [[Silkkipussirotat]] || ''Microbiotheria'' || [[Chilenpussirotta]]|| 1||1

Nisäkkäille tyypillisiä piirteitä on paksu iho, jossa on [[karvoitus|karvapeite]] lukuun ottamatta [[muurahaiskäpyMuurahaiskävyt|muurahaiskäpyä]]ä, jonka karvapeite on kehittynyt suomumaisiksi levyiksi, sekä valaita ja delfiineitä, joiden muutamilla lajeilla on kyllä karvapeite sikiöaikana, mutta häviää lopulta.<ref>Olendorf 2004, s. 63.</ref> Muita selkärankaisia paksumman ihon ansiosta nisäkkäät onnistuvat vähentämään energiahukkaa ja veden haihtumista kehosta. Nisäkkäät ovat ainoita eläimiä, joilla on hikirauhaset, mutta hikirauhasia ei kuitenkaan ole kaikilla nisäkkäillä.<ref name="Olendorf37"/>

Nisäkkään iho koostuu muiden selkärankaisten tapaisesti kahdesta kerroksesta, [[Orvaskesi|orvaskedestä]] ja sen alapuolella olevasta [[Verinahka|verinahasta]]. Uusia soluja syntyy orvaskeden ja verinahan välisessä niin sanotussa tyvisolukerroksessa ja uudet ihosolut työntävät vanhempia soluja ylöspäin kohti ihon pintaa. Pintaa kohti kulkiessaan niihin kerääntyy rikkipitoista keratiinia ja ne kuolevat. Nämä keratiinin täyttämät, levymäiset ja kuolleet solut muodostavat ihon uloimman osan, sarveiskerroksen eli [[Marraskesi|marraskeden]], joka on eräänlainen ihon kulutuspinta. Kuollutta ihoa irtoaa jatkuvasti esimerkiksi hilseilemällä. Iho myös suojaa eläimen sisäisiä rakenteita esimerkiksi mekaaniselta kulutukselta ja se on myös vedenkestävä.<ref name="Olendorf36"/>

Ihossa sijaitsee runsaasti painetta ja lämpöä aistivia [[Hermopääte|hermopäätteitä]], jotka aiheuttavat tuntoaistimuksen, mutta myös erilaisia rauhasia. Näistä yleisin on hikirauhanen, jota on kahta eri tyyppiä. Iso eli niin sanottu apokriininen hikirauhanen on yleensä yhteydessä ihon karvatuppeen ja tuottavattuottaa hielle tyypillistä hajuainetta. Ihmisellä ja simpanssilla tämän tyyppiset hikirauhaset ovat verrattain vähäisiä, ihmisellä lähinnäniitä onlähinnä kainaloissa ja sukupuolielinten alueella.<ref>http://www.answers.com/topic/sweat-gland</ref> Pienet eli ekkriiniset hikirauhaset ovat simpanssin ja ihmisen tapauksessa hallitsevammassa asemassa ja niitä sijaitsee kaikkialla ihossa. Muilla nisäkkäillä pienet hikirauhaset ovat harvinaisempia. Niiden tehtävänä on tuottaa ihon pinnalle hikeä, joka haihtuessaan viilentää ihoa. Nisäkkäät viilentävät itseään myös muilla keinoin, kuten läähättämällä tai kierimällä mudassa. Pienillä nisäkkäillä, kuten vaikkapa jyrsijöillä ei ole hikirauhasia.<ref name="Olendorf37">Olendorf 2004, s. 37.</ref> [[Talirauhanen|Talirauhasten]] tehtävänä on tuottaa taliksi kutsuttua öljymäistä ainetta, jonka tehtävänä on pitää karvat taipuisina sekä muodostaa ihonpinnalle vedenpitävä kerros. Vastaava tehtävä on korvavaharauhasilla, jotka tuottavat vaikkua estämään tärykalvon kuivumista ja pitämään sen joustavana. Hajurauhasia eläin käyttää joko reviirinmerkkaamista varten tai muuhun yksilöiden väliseen viestintään. Hajurauhasten sijainti vaihtelee pään ja kaulan alueelta ranteisiin ja peräpäähän.<ref name="Olendorf37"/>

Nisäkkäiden [[Maitorauhanen|maitorauhaset]] ovat kehittyneet apokriinisista hikirauhasista tai talirauhasista. Maitorauhasten tehtävänä on erittää maitoa naaraan imetyksen aikana, jotta vastasyntyneet poikaset saisivat ravintoa. Poikaset imevät maitoa ihonpinnalla olevan nisän eli nännin kautta. Maitorauhasia on sekä uroksilla että naarailla, mutta useimmiten ne ovat kehittyneet pidemmälle juuri naaraiden kohdalla.

Karvapeitteen, jota usein pidetään nisäkkäille tunnusomaisena piirteenä, tehtävänä on suojata eläintä vaaralta ja toimia eristekerroksena. Karvat kasvavat verinahan ja ihonalaisen kerroksen välissä sijaitsevassa karvatupessa, jossa solut kopioivat toisiaan. Karvan kasvaessa sen solut kuolevat keratiinin vaikutuksesta. Nisäkkäiden karvoitus on peräisin niiden varhaisen kehityksen ajoilta, jolloin ne olivat öiseen aikaan aktiivisia, jolloin lämpöä eristävästä kerroksesta oli hyötyä. Karvoituksen väritys ja kuviot taas auttavat niitä suojautumaan pedoilta ja sulautumaan ympäristöön. Nisäkkäillä vatsapuolen karvoitus on usein muuta ruumista vaaleampi, jolla tavanomaisessa valaistuksessa eläin hämää saalistajia, koska väritys heikentää syvyyssuuntaista havaitsemista.<ref>[http://www.cst.cmich.edu/users/gehri1tm/Mammalogy/mammal%20-%20overview.pdf Mammal – Overview], s. 13</ref>

On myös tavallista, että karvoituksessakarvoituksesta löytyy kuvioita, joilla eläin joko pyrkii näyttämään samanlaiselta kuin saalistaja tai viemään saalistajan huomion. Väritys kielii myös sukupuolesta tai toiseen lajiin kuulumisesta, jolloin eri lajit eivät parittele toistensa kanssa.<ref name="Olendorf37"/> Nisäkkäiden turkin väritys voi vaihdella vuodenajasta riippuen. Nisäkkäiden [[tuntokarva]]t viestittävät niiden läheisyydessä olevista kappaleista hämärissä olosuhteissa. Joillekin nisäkkäille on muodostunut erikoistuneempia piikkejä kuten [[piikkisiat|piikkisioilla]].

Monilta muilta eläimiltä niidenkarvojen määrä on vähentynyt selvästi, kuten vaikkapa virtahevoilta, vyötiäisiltä ja norsuilta tai ihmisiltä.

Useimpien nisäkkäiden raajat päättyvät keratiinista koostuviin koviin kynsiin, sorkkiin tai kavioihin. Sorkkaeläimet eroavat kavioeläimistä siinä, että niillä yhdessä raajassa on parillinen määrä (kaksi tai neljä) varpaita, kun taas kavioeläimillä on pariton (yksi tai kolme) määrä. Muilla nisäkkäillä on kynnet lukuun ottamatta valaita ja sireenieläimiä. Valaat ovat kuitenkin kehittyneet sorkkaeläimistä. Sorkat ja kaviot ovat ulkonäöltään leveitä ja tylppiä, mutta kynnet ovat usein kaarevia, ohuita ja teräviä muistuttaen muiden selkärankaisten kynsiä.<ref name="Olendorf39">Olendorf 2004, s. 39.</ref>

Nisäkkäitä on luokiteltu niiden raajojen perusteella [[kantaKanta-astujatastuja|kanta-astujiin]] (esim. ihminen ja karhu), [[varvasastujatVarvasastuja|varvasastujiin]] (koirat, kissat) ja [[kärkiastujatKärkiastuja|kärkiastujiin]] (hevoset, hirvet). Luokittelu siis perustuu siihen, millä tavoin nisäkäs kävelee.<ref name="Olendorf39"/>

[[Tiedosto:Gevir rådyr.JPG|thumb| [[Metsäkauris|Metsäkauriin]] sarvia.]]

Kaikilla [[märehtijät|märehtijöillä]] kasvaa päässä luiset [[Sarvi|sarvet]]. Märehtijöiden ulkopuolelta (nisäkkäissä) ainoastaan [[sarvikuonot|sarvikuonoilla]] ja [[kirahvi|kirahveilla]] on sarvia vastaava rakenne. Sarvikuonon sarvi on muodostunut nenäluista, joten sarvikuonon sarvia ei luokitella todellisiksi sarviksi, joilta vaaditaan kasvu otsaluusta ja haaraton rakenne. Kirahvin pienet tynkäsarvet kasvavat päälaen luista, joten nekään eivät ole todellisia sarvia. Ainoastaan [[Onttosarviset|onttosarvisilla]] eläimillä on todellisiksi sarviksi luokiteltavat sarvet, sillä hirvieläinten sarvet ovat haaroittuneet.

Nisäkkäillä, kuten kaikilla selkärankaisilla, on koko vartaloa tukeva luista ja rustokudoksesta rakentuva tukiranka, joka antaa yhdessä lihasten ja hermojen kanssa kyvyn liikkua. Nisäkkäiden luunmuodostus (''ossifikaatio'') kuitenkin poikkeaa muista selkärankaisista. Yhteistä on, että (välillisessä) luutumisessa [[mesenkyymisolu]]t erilaistuvat ensin rustokudoksen soluiksi, jotka valmistavat tulevan luun mallin mukaisen rustomuotin. Muotin valmistumisen jälkeen rusto kalkkeutuu ja siihen syntyy luutumistumakkeita, joista luutuminen etenee rustomallin syöpyessä luun tieltä.<ref>{{Verkkoviite | julkaisu=Solunetti|tekijä=|ajankohta=|Osoite = http://www.solunetti.fi/fi/histologia/luutuminen/ | Nimeke =Luutuminen | Julkaisija =Solunetti | Viitattu = 3125.15.20092017}}</ref> Nisäkkäillä tämä prosessi tapahtuu niin luun päiden keskuksista (epifyysit) kuin luun keskellä olevasta keskuksesta (diafyysi). Nisäkkäillä tavattavan luutumisen etuna on, että nivelpinnat ovat kestävämmät kuin muilla selkärankaisilla.<ref name="britannica:0" />

Nisäkkäiden luuranko jaetaan tyypillisesti raajojen ja aksiaaliseen luurankoon. Jälkimmäiseen näistä kuuluvat selkärangan ohella myös kylkiluut ja pääkallo. Raajat (kädellisillä kädet ja jalat) muodostavat kiinnityskohtiensa kanssa raajojen luurangon. Aksiaaliseen luurankoon kuuluvat nisäkkäillä myös välikorvan luut (vasara, alasin ja jalustin) ja [[kieliluu]]. Välikorvan luut ovat kehittyneet [[evoluutio]]n tuloksena matelijoiden alaleuasta ja mahdollistavat muita selkärankaisia paremman kuuloaistin. Nisäkkäiden alaleuka on yhtenäinen, mutta matelijoilla se koostuu monesta osasta. Alaleuka on kiinnittynyt nivelnivelen kautta muuhun kalloon, jonka tarkoituksena on suojata [[aivot|aivoja]].

Nisäkkäiden selkää tukee [[Selkäranka|selkärangaksi]] kutsuttu luu, joka suojaa myös yhtä keskushermoston tärkeintä osaa eli [[selkäydin]]tä. Selkäranka koostuu [[nikama|nikamista]], joiden lukumäärä vaihtelee hieman nisäkkäiden kesken, vaikkakin suuria yhtäläisyyksiä esiintyy, jokamikä viittaa siihen ettei nisäkkäiden aksiaalinen luuranko pääkalloa lukuun ottamatta ole muuttunut paljoakaan.<ref name="britannica:0" /> Kaikilla nisäkkäillä on esimerkiksi seitsemän niskanikamaa (sireenieläimillä kuusi ja laiskiaisilla kuusi tai yhdeksän). Rintanikamien lukumäärä vaihtelee suuresti. Sisäelimiä suojaavat kylkiluut ovat kiinnittyneet juuri rintanikamiin ja kehon toisella puolella ne ovat kiinnittyneet rintalastaan. Loppuja nikamia kutsutaan lanne-, risti- ja häntäluun nikamiksi. Lannenikamien lukumäärä on yleensä noin 4–7, mutta lukumäärä vaihtelee lajikohtaisesti erittäin paljon (2–21). Nisäkkäillä ole näihin nikamiin kiinnittyneitä ”kylkiluita”, kuten liskoilla. Alimpaan lannenikamaan on kiinnittynyt ristinikamien muodostama ristiluu. Häntäluiden lukumäärä taas riippuu onko nisäkkäällä häntää ja kuinka pitkä se on (5–50). Vaikka esimerkiksi ihmisellä ei olekaan häntää, on sillä surkastunut häntäluu muistuttamassa sen hännällisistä esi-isistä.<ref name="britannica:0" />

Nisäkkäiden raajat jakavat paljon samoja piirteitä. Useimmilla lajeilla on viisi varvasta (tai sormea) jokaisessa raajassa. Varpaiden luiden lukumäärässä havaitaan selviä yhtäläisyyksiä esimerkiksi kädellisten, eväjalkaisten, norsujen, sorkkaeläinten, kavioeläinten ja lepakoiden välillä. Viisivarpaisilla kädellisillä varvasluiden lukumäärä noudattaa kaavaa (peukalosta pikkuvarpaaseen) 2–3–3–3–3, joka löytyy myös lepakolta ja eväjalkaisilta. Elefantin kaikissa viidessä varpaassa on kolme luuta, samoin kavioeläimillä, joilla on parillinen määrä varpaita (hevosella yksi varvas). Kolmivarpaisilla sorkkaeläimillä kaava on 3–4–4.<ref>Olendorf 2004, s. 38.</ref> Ranteen tai nilkan luista löytyy myös paljon vastaavuutta, esimerkiksi ranneluiden lukumäärä poikkeaa nisäkkäiden sisällä hyvin vähän. Alkukantaisilla nisäkkäillä varvasluut noudatti kaavaa 2–3–3–3–3 ja vastaavasti alkukantaisilla liskoilla varvasluut olivat järjestäytyneet kaavan 2–3–4–5–3 mukaisesti.<ref name="britannica:0" />

Nisäkkäillä on [[täydellinen verenkierto|täydellinen]] [[kaksinkertainen verenkierto]]. Tämä tarkoittaa sitä, että nisäkkäiden [[sydän]] on nelilokeroinen (oikea kammio ja eteinen; vasen kammio ja eteinen) ja sydämessä on väliseinä, joka estää hapettoman ja hapekkaan veren sekoittumisen. Kaksinkertaisuus tarkoittaa sitä, että nisäkkäiden verenkierrossa on kaksi lenkkiä, joista toinen eli keuhkoverenkierto alkaa sydämen oikeasta kammiosta, josta sydän pumppaa sen keuhkorakkuloihin. Keuhkorakkuloissa happi siirtyy vereen ja hiilidioksidi keuhkoihin diffuusion avulla. Keuhkoista veri siirtyy [[aortta]]an ja muihin valtimoverisuoniin. Nisäkkäillä aortta kaareutuu aina vasemmalle. Linnuilla aortta kaareutuu oikealle, kun taas sammakkoeläimillä ja matelijoilla on aortta kaareutuu molempiin suuntiin. Valtimot kuljettavat hapekkaan veren kudoksiin ja laskimot siirtävät hiilidioksidin uudelleen sydämeen ja pieneen verenkiertoon.

Nisäkkäiden ohella vain linnuilla ja krokotiilieläimillä on nelilokeroinen sydän. Matelijoilla krokotiilieläimiä lukuun ottamatta on kolmilokeroinen sydän, minkä vuoksi niillä on vaillinainen kaksinkertainen verenkierto (hapekas ja hapeton veri sekoittuvat). Lisäksi nisäkkäiden happea kuljettavilla punasoluilla ei ole tumaa, kun taas muilla selkärankaisilla on. Tuman puuttuminenpuuttumisen ja solun koveran muodon ansiosta nisäkkäiden punasoluissa on enemmän hemoglobiinia, minkä ansiosta punasolut pystyvät siirtämään happea tehokkaammin.<ref>Olendorf 2004, s. 45.</ref>

Nisäkkäiden lihaksikas [[pallea]] erottaa sisäelimet vatsa- ja rintaonteloon. Pallea on sisäänhengitykseen osallistuva lihas. Muilla selkärankaisilla pallea on kalvomainen tai sitä ei ole lainkaan.<ref name="britannica:0" />

Ruoka kulkee hampaiden mekaanisen hienontamisen jälkeen ruokatorvea pitkin mahaan, jossa tapahtuu kemiallinen tai biokemiallinen hajoaminen. Kasvinsyöjillä on mahassaan symbioottisia bakteereita, jotka muuttavat kasvien hiilihydraatit, kuten selluloosan, haihtuviksi rasvahapoiksi (VFA), joita eläimen on helpompi hyödyntää energianlähteenä. Mahan kehitys on mennytedennyt pisimmälle sorkkaeläimillä ja etenkin märehtijöillä, joilla on neliosainen mahalaukku, jonka osat ovat ''[[pötsi]]'' eli ''rapamaha'', ''[[verkkomaha]]'' eli ''kuninkaankypäri'', ''[[satakerta]]'' ja ''[[juoksutusmaha]]''. Bakteereja ruoansulatuksessa käyttävillä eläimillä mahan pH on hieman hapan (hieman alle seitsemän), koska bakteerit eivät selviytyisi kovin happamissa olosuhteissa. Pötsistä ruoka liukuu verkkomahaan, jonka sisäseinässä on verkkomaisesti asettuneita poimuja. Täältä ruoka työntyy uudelleen suuhun pureksittavaksi, märehdittäväksi, ja valuu pötsiin johtavan raon ohi satakertaan, jonka [[limakalvo]]ssa on lehtimäisiä poimuja. Täällä siitä puristuu vettä pois, minkä jälkeen se joutuu juoksutusmahaan, missä siihen sekoittuu mahanestettä. Muilla nisäkkäillä mahan rakenne on huomattavasti yksinkertaisempi.<ref name="Olendorf46-49">Olendorf 2004, s. 46–49.</ref><ref name="britannica:0" />

Mahasta ruoka siirtyy suolistoon, joka koostuu pääosin kahdesta osasta: [[Ohutsuoli|ohut]]- ja [[Paksusuoli|paksusuolesta]]. Ohutsuolen nukkalisäkkeiden välissä olevat rauhaset tuottavat entsyymejä, jotka erottavat ravinnosta hiilihydraatit ja proteiinit. [[Nukkalisäke|Nukkalisäkkeiden]] kautta ravintoaineet siirtyvät verenkiertoon. Ohutsuolen pituuden on havaittu olevan verrannollinen eläimen ruokavalioon siten, että kasvinsyöjillä on pisin ja hedelmiä syövillä lyhin ohutsuoli. Ohutsuolesta ravintoaines siirtyy paksusuoleen, jossa siitä varastoidaan suoloja ja nesteitä. Paksusuolesta jäljelle jäänyt jäte siirtyy [[Peräsuoli|peräsuoleen]] ja sieltä lopulta [[Peräaukko|peräaukon]] kautta pois kehosta.<ref name="Olendorf46-49"/><ref name="britannica:0" />

Nisäkkäiden aivot ovat muiden selkärankaisten aivoihin verrattuna suuret. Aivojen rakenteesta voidaan erottaa selviä eroja. Nisäkkäiltä löytyy niin sanottu [[isokorteksi]], joka on rakenne isojen aivojen pinnassa ja vastaa sellaisista toiminnoista kuin tietoinen ajattelu, päättely ja etäisyyksien arviointi. Isokorteksi löytyy kaikilta nisäkkäiltä, mutta ei muilta selkärankaisilta. Tälle homologisena rakenteena tutkijat pitävät kuitenkin matelijoiden dorsaalista korteksia, josta osa tutkijoista arvelee isokorteksi muodostuneen.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä =Squire, Larry R.; SquireBloom, Floyd Bloom& Spitzer, Nicholas Spitzer | Nimeke =Fundamental Neuroscience | Vuosi =2008 | Sivu =1025| Julkaisija =Academic Press | Tunniste = ISBN |Isbn=978-012-374-019-9}}</ref> Kädellisten kohdalla isokorteksin toiminta alue on erityisen laaja. NeokorteksiNeokorteksin pinta-alaa lisää aivojen voimakas poimuttuminen, vaikkakin pienimmillä nisäkkäillä poimuttuminen on vähäistä tai sitä ei ole lainkaan. Osa tutkijoista väittää poimuttumisen aiheutuvan tarpeesta saada isokorteksille lisää pinta-alaa, mutta toisten tutkijoiden mukaan poimurakenteen ideana on lisätä pinta-alaa, jolloin aivojen tuottaman runsaan lämpöenergian haihtuminen olisi tehokkaampaa.<ref>Olendorf 2004, s. 49.</ref>

[[Tiedosto:Equus asinus Kadzidłowo 002.jpg|thumb|Aasitamma imettää.]]

Nisäkkäillä on lajikohtainen ajankohta, eli niin sanottu kiima-aika, jolloin ne parittelevat. Parittelussa uroksen [[Siittiö|siittiöt]] hedelmöittävät naaraan munarauhasissa olevan [[munasolu]]n. Hedelmöityksen jälkeen [[tsygootti]] siirtyy munajohtimia pitkin kohtuun, jossa se kehittyy alkioksi ja sikiöksi. Istukkanisäkkäät synnyttävät pussieläinten tapaan eläviä poikasia, mutta pussieläimillä alkio siirtyy emon vatsapuolella olevaan pussiin. Nokkaeläimet, joita on vain viisi lajia, eivät lisäänny vivipaarisesti vaan munivat [[muna|munia]], joita ne hautovat kuoriutumiseen saakka. Kaikki nisäkkäät ruokkivat syntyneitä poikasia nisien kautta erittyvällä maidolla. Poikanen ei jää oman onnensa nojaan synnytyksen jälkeen, vaan emo ja mahdollisesti myös lauma huolehtii lajityypillisen ajan, kunnes poikanen on tarpeeksi varttunut toimimaan omillaan. Monesti vieroittaminen alkaa kuukausien jälkeen, mutta ihmisellä ja esimerkiksi simpanssilla kesto on useita vuosia.

Maanisäkkäät synnyttävät poikasensa tavallisesti pää edellä, kun valaat ja delfiinit synnyttävät poikaset peräpää edellä. Aiemmin nekin synnyttivät maalla ja säilyneiden fossiilien perusteella valaiden esimuodot synnyttivät poikaset pää edellä. Syy valaiden poikkeukselliseen syntymisasentoon on estää poikasten hukkuminen ennen synnytyksen päättymistä.<ref>{{Verkkoviite|julkaisu=New Scientist|ajankohta=4.2.2009| Osoite = http://www.newscientist.com/article/dn16530-primitive-whales-gave-birth-on-land.html?DCMP=OTC-rss&nsref=online-news | Nimeke =Primitive whales gave birth on land| Tekijä =Callaway Ewen Callaway & Brahic, Catherine Brahic| Julkaisija =New Scientist | Viitattu = 425.65.2009 2017| Kieli ={{en}} }}</ref>

Kantoaika on pääpiirteittäin verrannollinen nisäkkään kokoon ja painoon. Aasiannorsulla kantoaika on noin 645 päivää ja kotihiirellä noin 19 päivää. Täysin tarkkaan kantoaika ei noudata kokokokoa, sillä esimerkiksi aasiannorsua useita kertoja painavamman kaskelotin kantoaika on vain 500 päivää ja kotihiirtä suuremmalla opossumilla kantoaika on vain 12–13 päivää.<ref>{{Verkkoviite | julkaisu=|tekijä=|ajankohta=|Osoite = http://encarta.msn.com/media_701500881/average_animal_gestation_periods_and_incubation_times.html | Nimeke =Average Animal Gestation Periods and Incubation Times| Julkaisija =MSN Encarta | Viitattu = 4.6.2009 | Kieli = {{en}} {{vanhentunut linkki}}}}</ref> Kantoaika riippuu myös ilmastosta ja saatavilla olevan ravinnon määrästä. Yleensä tiineys etenee suoraviivaisesti parittelusta synnyttämiseen, mutta joillakin nisäkkäillä, kuten [[kärppä|kärpällä]], tiineys voi olla katkonaista. Kärppä parittelee kesällä ja tsygootti kulkeutuu kohtuun, jossa tiineys kuitenkin pysähtyy syksyn ajaksi, minkä ansiosta kärppä voi pitkittää tiineyttä niin, että se synnyttää vasta keväällä, jolloin päivät ovat pitempiä ja lämpimämpiä ja ravintoa on paremmin saatavilla, kuin esimerkiksi talvella olisi.

Maapallolla nisäkkäät ovat levittäytyneet jokaiselle mantereelle, mukaan lukien [[Antarktis]], jossa tosin elää ainoastaan merielämään sopeutuneita lajeja. Ne ovat levittäytyneet myös useille saarille. Biomaantieteellisesti maapallo jaetaan neljää vyöhyketyyppiin, jotka ovat holarktinen, saarellinen, eteläamerikkalainen ja afro-tehtyalainen. Holarktinen alue käsittää Pohjois-Amerikan, Euroopan, Venäjän sekä Kiinan. Meksiko, Etelä-Eurooppa ja Kiinan sen koillisosat jäävät alueen ulkopuolelle. Koko Afrikka, Etelä-Eurooppa ja Etelä-Aasia muodostavat Lähi-idän kanssa afro-tehtyalaisen eläinvyöhykkeen. Meksiko ja koko Etelä-Amerikka sen sijaan kuuluvat eteläamerikkalaiseen eläinvyöhykkeeseen. Länsi-Intian saaristo, Madagaskar ja Australia ovat saarellisia eläinvyöhykkeen alueita.

Nisäkkäät ovat vivipaarisia eli synnyttävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eläviä poikasia. Tämän etuna on se, että poikaset ehtivät kehittymään pitkään turvassa, jolloin ne eivät ole kovin alttiita jäämään petojen saaliiksi. Nisäkkäät eivät kuitenkaan hylkää jälkeläisiä syntymän jälkeen, vaan hoivaavat niitä kunnes ne selviytyvät itsenäisesti. Tällainen parentiaalinen käytös on yleistä nisäkkäillä, mutta ei yksinomaan niiden ominaisuus. Esimerkiksi linnuilla, kaloilla ja matelijoilla löytyy vastaavia piirteitä. Vanhempien hoivassa nisäkäs oppii sellaisia asioita ja kykyjä, jotka eivät siirry geneettisesti sille. Laumoissa jälkeläiset leikkivät muiden nuorten yksilöiden kanssa ja opettelevat toimimaan laumassa. Nisäkkäillä on hyvä muisti ja kyky oppia.<ref name="britannica:0" />

Nisäkkäät elävät joko yksin tai muodostavat [[Yhdyskunta (biologia)|yhdyskuntia]]. Yhdyskunnassa vallitsee selvä hierarkia, jonka johdossa on esimerkiksi vanhin naaras tai uros. Yhdyskuntien rakenne vaihtelee lajeittain, sillä joskus samassa yhdyskunnassa voi olla sekä naaraita ja uroksia, mutta tietyissä tapauksissa vain yksi uros ja muut naaraita. Lauman vanhimmalla uroksella on yleensä etuoikeus paritella haareminsa naaraiden kanssa. Hierarkiassa muiden tehtävänä on hankkia ruokaa, hoivata jälkeläisiä tai varoittaa muita uhkaavasta vaarasta.<ref name="britannica:0" />

[[Nisäkäsnimistötoimikunta]] teki monien nisäkkäiden [[suomen kieli|suomenkielisistä]] nimistä muutosehdotukset vuonna 2008.<ref>{{Verkkoviite |julkaisu=|julkaisija=|kieli={{vanhentunut linkki}}|Tekijä= Nisäkäsnimistötoimikunta | Nimeke= Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet | Osoite= http://www.luomus.fi/luonto/nimet/nisakkaat/ | Ajankohta= 2008 | Luettu= 26.6.2010}}</ref> Lista yleisimmistä nykyisistä nimistä ja ehdotettavista muutoksista löytyy [[Luonnontieteellinen keskusmuseo|Luonnontieteellisen keskusmuseon]] verkkosivustolta, jossa niistä voi antaa palautetta.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.luomus.fi/nisakkaat/showlist.php | Nimeke = Uusi nisäkäsnimilista | Tekijä = Nisäkäsnimistötoimikunta (Henttonen et al.) | Ajankohta = 25.8.2008 | Julkaisija = Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto | Viitattu = 22.8.2009}}</ref> [[Suomen kielen lautakunta]] suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti.<ref>[{{Verkkoviite|osoite=https://www.kotus.fi/ohjeet/suomen_kielen_lautakunnan_suosituksia/kannanotot/maailman_nisakkaiden_suomenkieliset_nimet |nimeke=Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet: suomenSuomen kielen lautakunnan kannanotto.]|julkaisu=|julkaisija=Kotimaisten Viitattukielten 10keskus|viitattu=25.125.20112017|tekijä=|ajankohta=27.10.2008}}</ref>

* {{Kirjaviite | Tekijä = Benton, Michael J. & Sibbick, John | Nimeke = Vertebrate Palaeontology| Vuosi =2000 |Sivu=| Julkaisija =Blackwell Publishing | Tunniste = ISBN |Isbn=978-063-205-614-9}}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Olendorf, Donna (toim.) | Nimeke =Grzimek'sGrzimek’s Animal Life Encyclopedia: Mammals I (Volume 12) | Vuosi =2004 |Sivu=| Julkaisija = Thomson| Tunniste = ISBN |Isbn=0-7876-5788-3}}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Kemp, Thomas Stainforth | Nimeke = The Origin and Evolution of Mammals | Vuosi =2005 |Sivu=| Julkaisija = Oxford University Press | Tunniste = ISBN |Isbn=978-019-850-761-1}}

* [http://eol.org/pages/1642 Mammals]. Nisäkkäät Encyclopedia of Life: Mammals] -verkkosivulla{{En}}

* [http://animaldiversity.ummz.umich.edu/site/accounts/information/Mammalia.html Mammalia]. Nisäkkäät Animalia Diversity Web: Mammalia] –verkkosivulla{{En}}

* [http://www.bucknell.edu/msw3/ Wilson & Reeder's ''Mammal Species of the World''] (3. painos, 2005) {{En}}