Ero sivun ”Lavrenti Berija” versioiden välillä

'''Lavrenti Pavlovitš Berija''' ({{k-ka|ლავრენტი პავლეს ძე ბერია|Lavrenti Pavles dze Beria}}; {{k-ru|Лавре́нтий Па́влович Бе́рия}}; [[29. maaliskuuta]] <small>([[Juliaaninen kalenteri|J]]: 17. maaliskuuta)</small> [[1899]] [[Merheul]], [[Gruusia]], [[Venäjän keisarikunta]] – [[23. joulukuuta]] [[1953]] [[Moskova]], [[Neuvostoliitto]]) oli neuvostoliittolainen kommunistijohtaja ja turvallisuuspäällikkö. Hän vastasi Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta ja toimi [[NKVD]]:n johtajana vuodet [[1938]]–[[1953]]1938–1953. Hänet muistetaan erityisesti [[Josif Stalin]]in suurten puhdistusten toimeenpanijana 1930-luvulla, vaikka oli vastuussa vain "loppusiivouksesta"”loppusiivouksesta” 1938–39. Hänen valtansa oli vahvimmillaan [[Toinen maailmansota|toisen maailmansodan]] aikana ja sen päätyttyä. Stalinin kuoltua hänet syrjäytettiin ja Stalinin seuraajat teloittivat hänet.

Berijan liittymisvuodeksi [[Bolševikit|bolševikkeihin]] on ilmoitettu [[1917]], jolloin hän oli opiskelija. On väitetty että Berijan liittyminen on väärennetty ja että hän liittyi puolueeseen vasta [[1919]].

Vuonna [[1920]] tai [[1921]] hän liittyi [[Tšeka]]an, bolševikkien poliittiseen poliisiin. Menševikkien hallitsemassa Gruusian tasavallassa tapahtui bolševikkien vallankaappaus [[puna-armeija]]n tukemana, jossa Tšeka oli vahvasti mukana. Vuonna [[1922]] Berija oli Gruusian Tšekan seuraajan, OGPU:n, varapäällikkö.

Berija oli varhain maanmiehensä [[Josif Stalin]]in tukena hänen valtaannousussaan kommunistisessa puolueessa ja neuvostohallituksessa. Vuonna [[1924]] Berija johti kansallismielisten kapinan tukahduttamista [[Tbilisi]]ssä, jossa sanotaan teloitetun 5&nbsp;000. Tästä hänet nimitettiin palkinnoksi Transkaukasian SFNT:n OGPU:n salaisen poliittisen osaston johtoon. Vuonna [[1931]] hänestä tuli Gruusian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja koko Transkaukasian [[1932]]. Tässä toimessa hän oli vastuussa Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnista.

Kun Stalinin puhdistukset alkoivat [[1934]] [[Sergei Kirov]]in murhasta, Berija toimitti puhdistukset Transkaukasiassa ja nujersi poliittisesti myrskyisät tasavallat.

Elokuussa [[1938]] Stalin nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi huolehtimaan sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. [[Nikolai Ježov]]in alainen NKVD pidätti ja tuomitsi miljoonia valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan ja pakkotyöleireille. Marraskuussa [[1938]] Berija asetettiin NKVD:n johtoon ylilyönneistä syytetyn Ježovin tilalle, ja sen jälkeen NKVD puhdistettiin ja puolet sen väestä korvattiin Berijan kaukasialaisilla luottomiehillä.

Berijan nimi yhdistetään läheisesti puhdistuksiin, vaikka hän vapauttikin leireiltä 100&nbsp;000 syyttömänä vangittua, ja syy vieritettiin Ježovin niskoille. Pidätykset ja teloitukset jatkuivat kuitenkin lähes entiseen tapaan, ja [[1940]] niiden tahti kiihtyi taas. Berija valvoi myös väestön pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa [[1940]] järjestettiin 25 700 [[Katyńin verilöyly|puolalaisen teloitus]].

Maaliskuussa [[1939]] Berija tuli ehdolle kommunistisen puolueen [[politbyroo]]seen. Vaikka hänestä ei tullut jäsentä ennen kuin [[1946]], hän oli käytännössä jo yksi Neuvostoliiton johtajista. Helmikuussa [[1941]] hänestä tuli kansankomissaarien neuvoston puhemies (pääministeri) ja heinäkuussa [[1941]] Saksan hyökkäyksen jälkeen valtion puolustuskomitean (GKO) jäsen. Toisen maailmansodan aikana hän oli vastuussa sotatuotannosta vankityövoimalla. Hän oli vastuussa erityisesti ammusten ja [[Georgi Malenkov]]in kanssa lentokoneiden ja lentokoneiden moottorien tuotannosta.

Vuonna [[1944]], kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti erilaisten natsien kanssa yhteistoiminnasta syytettyjen kansalaisuuksien pakkosiirtoja, mukaan lukien [[tšetšeenit|tšetšeenien]], [[inguušit|inguušien]], Krimin tataarien ja volgansaksalaisten. Kaikki nämä kansat karkotettiin [[Keski-Aasia]]an, ja huomattava osa kuoli.

Joulukuussa [[1945]] Berija luopui asemastaan sisäisten asioiden ministeriössä (MVD, NKVD:n seuraaja) mutta varapääministerinä hallitsi yhä kansallisen turvallisuuden asioita. Stalin lähestyi 70. ikävuottaan, ja salainen vallanperimyskamppailu hallitsi sodanjälkeisiä vuosia. Sodan jälkeen Stalinin todennäköisin seuraaja oli [[Andrei Ždanov]], Leningradin puolueen johtaja sodan aikana ja kaikkien kulttuuriasioiden vastaava vuodesta [[1946]]. Vuonna [[1946]] Berija liittoutui Malenkovin kanssa Ždanovia vastaan. Leningradin intellektuellit, kuten [[Anna Ahmatova]], joutuivat vainotuiksi.

Ždanov kuoli äkillisesti elokuussa [[1948]] ja Berija ja Malenkov pönkittivät valtaansa Ždanovin tukijoiden puhdistuksella. Yli 2000 teloitetun joukossa olivat Ždanovin varamies [[Aleksei Kutzenov]], talousjohtaja [[Nikolai Vozneseski]], Leningradin puoluejohtaja [[Pjotr Popkov]] ja Venäjän SFNT:n pääministeri [[Mihail Rodionov]]. Ždanovin kuoleman jälkeen [[Nikita Hruštšov]]ia alettiin pitää mahdollisena vaihtoehtona Berijan–Malenkovin akselille.

Salaisen poliisin suoran kontrollin hän jätti alaisilleen kuten [[Viktor Abakumov]]ille ja [[Vsevolod Merkulov]]ille mutta huolehti yhä yleisistä turvallisuusasioista. Heinäkuussa [[1945]] hänestä tehtiin Neuvostoliiton marsalkka, vaikka hän ei ollut ikinä ollut sotilaskomentaja. Hänen organisaatiollaan oli kuitenkin ollut merkittävä osa Neuvostoliiton voitossa toisessa maailmansodassa.

Josif Stalin kuoli [[5. maaliskuuta]] [[1953]] neljän päivän tajuttomuuden jälkeen. Hän oli syönyt päivällistä Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen saakka. Ulkoministeri [[Vjatšeslav Molotov]] väitti [[1993]] julkaistuissa muistelmissaan Berijan ylpeilleen Stalinin myrkyttämisellä, vaikka mitään tähän viittaavaa ei ole ilmennyt. Berijan kerrotaan kuitenkin estäneen lääkärinavun saamisen "nukkuvalle"”nukkuvalle” Stalinille. On mahdollista, että muutkin neuvostojohtajat pysyivät passiivisina ja antoivat Stalinin kuolla.

Useat puoluejohtajat epäilivät Berijan motiiveja. Hruštšov vastusti Berijan–Malenkovin liittoa, mutta ei aluksi kyennyt haastamaan sitä. Tilaisuus tuli kesäkuussa [[1953]], kun [[Itä-Saksan kansannousu]] puhkesi [[Itä-Berliini|Itä-Berliinissä.]] Tämä vakuutti Molotovin, Malenkovin ja [[Nikolai Bulganin]]in siitä, että Berijan politiikka oli vaarallista ja se heikensi Neuvostoliiton asemaa. Muutamia päiviä Berliinin tapahtumien jälkeen Hruštšov suostutteli puolueen muut johtajat vallankaappaukseen Berijaa vastaan, ja pääliittolainen Malenkov hylkäsi hänet nopeasti.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Suomi, Juhani|Otsikko= Suomen Moskovan-lähetystön dilemma 1953 : Berija, Malenkov vai Hruštšov?|Julkaisu = Kanava| Ajankohta = 2003|Vuosikerta = 31| Numero = 7| Sivut = 521-523|Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Selite = | Tunniste = |Kieli = {{fi}}| Lopetusmerkki = }}</ref>

Kuvaukset Berijan viimeisistä hetkistä vallassa vaihtelevat huomattavasti. Viimeisimpien kuvausten mukaan Hruštšov kutsui presidiumin koolle [[26. kesäkuuta]] ja hyökkäsi Berijaa vastaa ja syytti tätä brittien agentiksi. Berija oli syytöksistä täysin ymmällään. Molotov ja muut puhuivat myös Berijaa vastaan, ja Hruštšov ehdotti hänen välitöntä erottamistaan. Georgi Malenkov painoi nappia, ja marsalkka [[Georgi Žukov]] ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen ja pidätti Berijan.

Berija vietiin Lefortovon vankilaan ja sitten Moskovan ilmapuolustuksen komentajan ja Hruštšovin sota-ajan ystävän, kenraali Kiril Moskalenkon päämajaan. Hänen pidätyksensä pidettiin salassa, kunnes hänen lähimmät luottomiehensä saatiin vangittua. Puna-armeijan yksiköt riisuivat aseista Berijan alaiset NKVD:n joukot Moskovassa. [[Pravda]] ilmoitti Berijan pidätyksestä [[10. heinäkuuta]] ja antoi kunnian Malenkoville ja kertoi Berijan rikkoneen puoluetta ja valtiota vastaan. Syksyllä länsivalloissa levisi huhu, että Berija olisi päässyt pakenemaan. Huhu osoittautui virheelliseksi 29. marraskuuta<ref>{{kirjaviiteKirjaviite | Tekijä = Harjulehto, Seppo | Nimeke = Mitä Missä Milloin 1955 | Vuosi = 1954 | Sivu = 19 | Julkaisija = Kustannusosakeyhtiö Otava | Julkaisupaikka = Helsinki}}</ref>. 16. joulukuuta ilmoitettiin<ref>{{kirjaviite | Tekijä = Harjulehto, Seppo | Nimeke = Mitä Missä Milloin 1955 | Vuosi = 1954 | Sivu = 21 | Julkaisija = Kustannusosakeyhtiö Otava | Julkaisupaikka = Helsinki}}</ref>, että Berija ja kuusi rikoskumppania olivat olleet ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla ja juonineet jo vuosia ottaakseen vallan Neuvostoliitossa ja palauttaakseen kapitalismin.

Berijan kuoleman jälkeen Hruštšov käytti häntä syntipukkina vuosien [[1955]]–[[1964]]1955–1964 destalinisaatiokampanjassa. Hruštšovin ajan jälkeen Berijasta ei juuri kuultu ennen Neuvostoliiton romahdusta [[1991]]. Sittemmin arkistojen avautuminen ja silminnäkijöiden haastattelu on paljastanut koko kuvan Berijan urasta. Vuonna [[1999]] historioitsija Anton Antonov-Ovsejenko julkaisi kirjansa ''Berija'', joka on ensimmäinen henkilökuva.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Luntinen, Pertti|Otsikko= Menneisyyden hirviöitä| Julkaisu = Kanava| Ajankohta = 1991|Vuosikerta = 19| Numero = 8| Sivut = 508-509|Julkaisupaikka = | Julkaisija = |Selite = Arvosteltu teos: Berija : konets kariery / A. Antonov-Ovsejenko|Kieli = {{fi}}| Lopetusmerkki = }}</ref> Kirjassa Berija paljastettiin myös sadistiksi.

Berijan myös oletetaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on nykyisin Tunisian lähetystönä, on löytynyt uhrien hautoja. Vuoden [[2001]] remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät ovat hiiltyneet mustiksi.

Sivut = | Selite = | Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Otava| Tunniste = ISBN 951-1-13350-0 (sid.) | Kieli ={{fi}}}}

{{DEFAULTSORTAAKKOSTUS:Berija, Lavrenti}}