Ero sivun ”Sodan etiikka” versioiden välillä

{{lähteetön}}

{{korjattava|liian väljä määritelmä. Pätkittäin, esim kappale "Raamattu ja sotilasvala", eksytään ohi aiheesta}}

 

Filosofit [[Emmanuel Levinas]] (1906-1995) ja [[Simone Weil]] (1909-1943) ovat kehittäneet eettisiä tulkintoja sodankäynnistä ja tulevat siihen tulokseen, että länsimaisen ajattelun perinne on edesauttanut väkivallan muotojen kehittymistä ja ilmentymistä. Levinas pitää ajatusta sodasta koko länsimaisen ajattelun voimana eikä vain aseelliseen väkivaltaan kuuluvana ilmiönä. Sodan ajatuksen voima määrää jokaiselle ja kaikelle paikan länsimaisessa todellisuudessa niin, että yksilö saa merkityksen vain sen funktion tai roolin mukaan, joka hänellä kyseisessä järjestelmässä on. Levinasille myös talous ja työ ovat sodan ulottuvuuksia.

:''Pääartikkeli: [[Oikeutettu sota]]''.

 

 

==Luonnonoikeus==

Grotiuksen ajatteluun perustuen vuonna 1907 vahvistettiin [[Haagin sopimus|Haagin sopimukset]], joissa määriteltiin oikeutettuja sodankäyntimenetelmiä ja siviiliväestön koskemattomuuden periaate. Toisen maailmansodan jälkeen vahvistettiin vuonna 1947 [[Geneven sopimukset|Geneven sopimus]] ja sen lisäpöytäkirja vuonna 1977, jossa muunnettiin oikeutettujen sodankäyntimenetelmien periaatteet ohjusaikakauteen sopiviksi. Pyrkimyksenä on ennen muuta siviiliväestön suojeleminen.

 

 

Sodan ongelman pohdinnassa on kristillisten kirkkojen piirissä ollut kolme päälinjaa: [[pyhä sota|pyhän sodan]] teoria, [[pasifismi]] ja oikeutetun puolustautumisen periaate. Pyhän sodan eli uskonsodan periaate perustui vanhatestamentillisiin aineksiin ja kristinuskon absoluuttisuuden korostamiseen. Periaatteen mukaista ajattelua esiintyi mm. ristiretkien ja siirtomaiden valloitusten yhteydessä. Nykyään kristilliset kirkot ovat selkeästi torjuneet pyhän sodan periaatteen.

 

Keskiajalta alkaen pasifismia on esiintynyt lähinnä joidenkin vähemmistökirkkojen keskuudessa.

 

===Historiaa===

 

===Raamattu ja sotilasvala ===

 

Vanhassa Testamentissa valan vannominen Jumalalle oli yleistä. Jumala vaatii valaa tietyissä tilanteissa (2 Moos 22:11).

==Uskonnot ja sota==

 

 

Uskonnollinen terrorismi pyrkii hakemaan toimilleen oikeutusta uskonnosta, mutta terrorismi ei ole olennainen osa mitään valtauskontoa. Terrorismin taustalla on valtauskonnosta erottautuvan fanatismiin mieltyneen eliitin masinoima poliittisuskonnollinen propaganda. Eliitti on useimmiten hyvätuloinen ja poliittisesti valveutunut, eikä itse suorita terrori-iskuja. Terroristit ovat keskivertoa paremmin kouluttautuneita nuoria, jotka sosiaalistaloudellisen tilanteen turhauttamina omaksuvat uskonnollisen fanatismin helposti. Terroristinuorilla on usein länsimaisen elintason kaipuu, ja tietoisuus siitä, että elintaso on mahdotonta saavuttaa maan sekasortoisessa tilanteessa. Median tuottamat uutiskuvat kotimaan tilanteesta ja lähiomaisten kuolema konfliktin keskellä lisäävät katkeruutta ja altistumista eliitin propagandalle. Eliitin saarnaama fanaattinen uskontulkinta antaa tilanteelle selityksen ja ratkaisun. Itsemurhaisku on katkeran kostonhalun synnyttämä, mutta samalla yhteisön arvostama kunniallinen vaihtoehto epätoivoiselle itsemurhalle. Kaikista maailman uskonnoista löytyy aineksia terrorismia tukevalla propagandalle.

[[Kirkkojen maailmanneuvosto]]n v. 1961 ottaman kannan mukaan kirkoilla on selkeä tehtävä lausua vakava varoitus siitä, että jokainen kansakunta, joka tarkoituksellisesti toimii jännitystä synnyttävällä tavalla, on tuomittava. (KMN, New Delhi 1961.) Kylmän sodan aikana kirkot toimivat aseriisunnan puolesta ja antoivat tukensa Puolan solidaarisuusliikkeelle, mikä mursi lopulta sosialistisen blokin ja lopetti kylmän sodan vastakkainasettelun.

 

 

Yksittäiset hengelliset johtajat ovat kautta historian toimineet rauhan puolesta. Toisessa maailmansodassa Saksan siviilikohteita vastaan suunnattujen aluepommitusten voimakkain vastustaja oli englantilainen piispa George Bell. Hän vastusti Englannin parlamentissa komentaja Sir Arthur Harrisin suunnitelmia pyyhkäistä saksalaiset kaupungit maailman kartalta huolimatta siviiliuhreista. Pommituksissa kuoli arviolta 450 000–600 000 ihmistä, joista useimmat olivat siviilejä.