Ero sivun ”Antoine Lavoisier” versioiden välillä

Eräät Lavoisierin tärkeimmistä kokeista tarkastelivat [[palaminen|palamisilmiön]] luonnetta. Hän osoitti kokeellisesti, että palaminen on prosessi, missä palava aine ja happi yhdistyvät.<ref>Hudson, s. 105–108</ref> Hän osoitti kokeellisesti myös hapen merkityksen eläinten ja kasvien hengityksessä, samoin kuin hapen roolin metallin [[ruostuminen|ruostumisessa]]. Lavoisierin palamisilmiön selitys korvasi flogiston-teorian, joka väitti että palava aine luovuttaa flogiston-nimistä ainetta palaessaan.<ref name=Hart>{{kirjaviite | Tekijä = Michael H. Hart | Nimeke = Ihmiskunnan 100 suurinta, Maailmanhistorian sata merkittävintä henkilöä tärkeysjärjestyksessä | Sivu = 151-155151–155 | Suomentaja = Risto Mäenpää | Julkaisija = Artefakti Oy | Vuosi = 1979 | Tunniste = ISBN 951-99229-1-1}}</ref> Hän osoitti myös [[vesi|veden]] olevan [[vety|vedyn]] ja hapen yhdistelmä, mikä selitti [[Joseph Priestley]]n havainnon, jonka mukaan [[Henry Cavendish]]in eristämä "palava ilma" tuotti palaessaan höyryä, joka jäähtyessään tiivistyi vedeksi. Tämän vuoksi hän antoi tälle "palavalle ilmalle" nimen ''hydrogenium'', kreikan "vedenmuodostaja", mihin myös suomenkielinen termi ''vety'' viittaa.<ref>Hudson, s. 97-9897–98, 110-111110–111</ref>

Lavoisierin työ perustui osittain Priestleyn työhön. Kuitenkin hän yritti ottaa kunnian Priestleyn havainnoista. Taipumus käyttää muiden henkilöiden saavutuksia heitä mainitsematta ja sitten tehdä omia johtopäätöksiä, sanotaan olleen tyypillistä Lavoisierille. Hän osoitti julkaisuissaan ''Sur la combustion en general'' (”Palamisesta”, 1777 ja ''Considérations Générales sur la Nature des Acides'', [[1778]]), että palamiseen osallistuva ”ilma” oli myös happamuuden lähde. Vuonna 1779 hän nimesi tämän ilman osan hapeksi (''oxygenium'', kreikan ''haponmuodostaja'')<ref name=H107 />, ja muun nimellä azote (''kreikaksi: elämätön'', nykyranskassa [[typpi]]). Julkaisussa ''Reflexions sur le Phlogistique'', 1783, Lavoisier osoitti flogiston-teorian olevan epäjohdonmukainen.<ref>Hudson, s. 109-110109–110</ref>

Lavoisier'n teosta ''Traité Élémentaire de Chimie (Elementary Treatise of Chemistry'', [[1789]], englanniksi kääntänyt [[Robert Kerr (kirjailija)|Robert Kerr]]) pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kemian [[oppikirja]]na, mikä esitti yhtenäisen kuvan uusista kemian teorioista, määritteli selkeästi massa häviämättömyyden lain (law of mass action) sekä hienovaraisesti kyseenalaisti flogistonin olemassaolon, sillä flogistonin massa olisi ollut massan häviämättömyyden lain mukaan negatiivinen. Lavoisier myös selkeytti [[alkuaine]]en käsitettä yksinkertaiseksi aineeksi mitä mikään tunnettu kemiallinen analyysimenetelmä ei pysty pilkkomaan, ja hän kehitti teorian kemiallisten yhdisteiden muodostumisesta alkuaineistaan. Lisäksi se sisälsi luettelon alkuaineista, ja useista aineista joita ei voida enää pilkkoa pienemmiksi, kuten esimerkiksi [[happi]], [[typpi]], [[vety]], [[fosfori]], [[elohopea]], [[sinkki]] ja [[rikki]]. Luettelo sisälsi kuitenkin myös valon, sähkön ja lämmön (oikeastaan ''ranskaksi: calorique; englanniksi: caloric'' eli lämmön ilmentymä, lämmön alkulähde, nestemäinen ja tuhoutumaton ja havaitsematon, nestemäinen -– aikaisempi käsitys), joiden hän uskoi olevan ainetta.<ref>Hudson, s. 113–116</ref>

* {{kirjaviite | Tekijä = Hudson, John | Nimeke = Suurin tiede -– kemian historiaa | Suomentaja = Kimmo Pietiläinen | Julkaisija = Art House | Vuosi = 2002 | Tunniste = ISBN 951-884-346-5|kieli={{fi}}}}