Ero sivun ”Kulttuurivallankumous” versioiden välillä

Suuren harppauksen epäonnistumisen jälkeen Mao oli menettänyt otteensa Kiinan päivänpolitiikan johtamisesta, joka oli siirtynyt paljolti siirtynyt maltillista linjaa edustaneiden Liu Shaoqin, [[Zhou Enlai]]n ja Deng Xiaopingin käsiin. Suhtautuminen suureen harppaukseen oli myös luonut kommunistisen puolueen johtoon piilevän jaon Maolle uskollisiin ja häneen kriittisesti suhtautuneisiin. Varsinkin Maon ja hänen seuraajakseen nimetyn Liun välille syntyi kasvava epäluottamus. Toisaalta Mao oli 1950-luvulta alkaen ollut huolissaan siitä, että kommunistisen puolueen johto ja [[kaaderi]]t alkoivat ajautua ”porvarilliselle tielle”, mikä saattaisi johtaa Kiinan palaamiseen [[kapitalismi]]in. Tämä huoli korostui hänen ajattelussaan vuosien 1962 ja 1966 välillä. Vuonna 1964 Mao esitti niin sanotun ”Yksi jakautuu kahdeksi” -teorian. Sen mukaan kommunistisen puolueen sisälle olisi syntymässä haitallinen porvarillinen ryhmittymä.<ref>Paltemaa & Vuori 2012, s. 142–143, 147, 151, 161–162, 168.</ref> Deng ja Liu olivat tukeneet [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] mallin mukaista valtiojohtoista suunnitelmataloutta ja yksityispalstojen rajallista palauttamista, kun taas Mao oli suosinut Suuren harppauksen aikana toteutettua työläisten ja talonpoikien mobilisointia ja oma-aloitteisuutta talouden kehittämisessä, sekä maatalouden täyttä kollektivisointia.

[[Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea|Puolueen keskuskomitean]] alaisuudessa oli vuodenvaihteesta 1964–1965 alkaen toiminut kulttuurityön pienryhmä eli ns. viiden miehen ryhmä, jota johti juuri Peng Zhen. Ryhmän muut jäsenet olivat puolueen propagandaosaston johtaja [[Lu Dingyi]], Xu Liqun, Wu Lengxi ja Kang Sheng.<ref name="Kastari32" /> Peng ei halunnut alkamassa olleen kulttuurielämää koskevan porvarillisuuden vastaisen kampanjan kääntyvän poliittiseksi hyökkäykseksi häntä itseään vastaan, joten hänen työryhmänsä julkaisi helmikuussa 1966 ohjeen, jonka mukaan kyseessä olisi vain ”akateeminen” kampanja. Maaliskuun lopussa Mao kuitenkin julisti puolueen [[Kiinan kommunistisen puolueen politbyroo|politbyroon]] kokouksessa tämän ns. helmikuun ohjeen virheelliseksi ja tuomitsi samalla myös Lu Dingyin johtaman propagandaosaston. Puoluekoneisto yhtyi tämän jälkeen Maon arvosteluun. Liu Shaoqi oli tuolloin ulkomaanmatkalla.<ref name="KKH171">Paltemaa & Vuori 2012, s. 171–172.</ref><ref name="Kastari32" />

Toukokuussa 1966 käynnistyi Kiinan opiskelijanuorison mobilisointi. Tätä helpotti se seikka, että oppilaitoksia kansoitti tuolloin ensimmäinen sukupolvi, joka oli kasvanut koko ikänsä kommunistisen järjestelmän alla ja uskoi hyvin voimakkaasti vallankumouksen sanomaan ja Maon johtajuuteen. Aluksi oppilaita kehotettiin kirjoittamaan kritiikkejä Wu Hania kohtaan.<ref name="KKH173">Paltemaa & Vuori 2012, s. 173–174.</ref> Saatuaan tiedon Toukokuuntoukokuun 16. päivän direktiivistä eräät [[Pekingin yliopisto]]n opiskelijat ja nuoret tutkijat päättivät mennä pidemmälle. Opiskelijaliikehdinnän lähtölaukauksena pidetään toukokuun 25. päivää, jolloin filosofisen tiedekunnan luennoitsija [[Nie Yuanzi]]n johtama opiskelijajoukko liimasi tiedekunnan seinälle yliopiston puoluejohtoa ja rehtoria arvostelleen [[Seinälehti|seinälehden]] (''dazibao''). Yliopiston johto ja Pekingin kaupunkikomitea tuomitsivat julisteen, mutta Mao päätti antaa sille tukensa ja kohottaa sen esimerkiksi. Maon määräyksestä se julkaistiin ''Kansan päivälehdessä'' 1. kesäkuuta ja sen tekstiä luettiin ääneen radiossa.<ref>Kastari 2001, s. 38–39.</ref><ref name="KKH173" /> Tämä innosti opiskelijat kaikkialla Kiinassa hyökkäilemään opettajiaan vastaan sekä sanoin että fyysisesti, mikä johti ensimmäisiin väkivallan purkauksiin.<ref name="KKH173" />

Kesäkuussa 1966 Mao lähti kiertämään Kiinan maakuntia ja jätti kulttuurivallankumouksen johtamisen Liu Shaoqille antamatta hänelle tarkempia ohjeita. Liu ja Deng Xiaoping päättivät sosialismin opetuskampanjan tapaan lähettää oppilaitoksiin puolueen työryhmiä johtamaan vastavallankumouksellisten paljastamista. Työryhmät pyrkivät laittamaan levottomat opiskelijat kuriin ja asettuivat usein opettajien puolelle suunnaten kampanjan vain yksittäisiä henkilöitä vastaan. Tämä linja oli hyvin epäsuosittu radikalisoituneiden opiskelijoiden keskuudessa ja Kulttuurivallankumouksen pienryhmän vasemmistolaiset kävivät arvostelemaan sitä. Mao pysyi sivussa ja antoi tilanteen kehittyä kuukauden ajan, ilmeisesti saadakseen pahaa-aavistamattomat Liun ja Dengin kompromettoimaansyyllistymään tekoihin, jotka voitaisiin myöhemmin itsensätuomita. [[Maon uinti Jangtsessa|Uituaan Jangtse-joessa]] 16. heinäkuuta Mao palasi näyttävästi julkisuuteen ja otti Pekingissä ohjat takaisin omiin käsiinsä. Hän julisti Liun toimenpiteet linjavirheeksi ja kutsui koulujen työryhmien toimintaa ”viideksikymmeneksi valkoisen terrorin päiväksi”. Liuta ei tosin vielä arvosteltu nimeltä mainiten.<ref name="KKH174">Paltemaa & Vuori 2012, s. 174–177.</ref><ref>Kastari 2001, s. 114–115, 127.</ref>

Liun perustamat työryhmät määrättiin hajotettaviksi heinäkuun lopussa ja opiskelijoiden kuohuntaa alettiin nyt lietsoa entistä voimakkaammin. Mao kirjoitti 1. elokuuta [[Qinghuan yliopisto]]n keskikoulun radikaaleille opiskelijoille avoimen kirjeen, jossa hän julisti: ”Kapinointi on oikein”. Tämä ryhmä oli perustanut jo toukokuussa ensimmäisen punakaartin, ja Maon kirjeen myötä punakaartien perustaminen levisi kaikkiin Kiinan oppilaitoksiin. Mao myös julkaisi 5. elokuuta ''Pekingin päivälehden'' kannessa opiskelijoille suunnatun oman seinäjulisteensa ”[[Pommittakaa päämajaa]]”, jossa kehotettiin arvostelemaan suoraan kommunistisen puolueen johtoa. Samaan aikaan puolueen keskuskomitea kokoontui, ja hyväksyi niukalla enemmistöllä 8. elokuuta niin sanotun 16 kohdan päätöksen. Sen mukaan taistelu olisi suunnattava ”ääritaantumuksellisia porvarillisia oikeistolaisia”, ”vastavallankumouksellisia [[Revisionismi|revisionisteja]]” ja erityisesti puolueen johtoasemissa olleita ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan.<ref name="KKH174" /><ref name="Kastari128">Kastari 2001, s. 128–134.</ref> Sama kokous erotti Liu Shaoqin puolueen varapuhemiehen virasta ja nimitti Lin Biaon hänen tilalleen. Puoluekoneiston päivittäinen johtaminen jäi Zhou Enlaille, jonka Mao jätti puhdistusten ulkopuolelle, vaikka hänkin vastusti kulttuurivallankumousta.<ref name="KKH174" /> Kokous hyväksyi myös Neuvostoliiton revisionismia voimakkaasti arvostelleen kommunikean, joka herätti Neuvostoliitossa voimakkaan vastareaktion.<ref name="Kastari128" />

Punakaartit jakaantuivat ”konservatiivisiin”, jotka hyökkäilivät lähinnä perinteisiin porvarillisiin luokkiin kuuluneita vastaan, ja ”kapinallisiin”, jotka olivat innokkaita suuntaamaan hyökkäyksensä kommunistisen puolueen kaadereihin. ”Huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat perustivat omia kaartejaan. Punakaartit saattoivat valita uhreikseen lähes keitä tahansa, sillä oli lähesmiltei mahdotonta etukäteen tietää, kuka mahdollisesti olisi Maon silmissä vastavallankumouksellinen ja kuka nuhteeton kaaderi. Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä, virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa ja suoranaista kidutusta. Suosittuja olivat nöyryytystä, pahoinpitelyä ja näytösoikeudenkäyntiä yhdistelleet [[Kamppailuistunto|kamppailuistunnot]] sekä tuskallinen ”suihkukoneasento”, jossa uhri joutui seisomaan kädet selän taakse levitettyinä ja pää kohotettuna. Uhreista monet vammautuivat tai menettivät henkensä.<ref>Paltemaa & Vuori 2012, s. 178–180, 182, 184.</ref> Punakaartilaiset saattoivat hyökätä jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään vastaan. Lopulta punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi.