Ero sivun ”Suomen sotakorvaukset” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→‎Arvioita sotakorvausten vaikutuksista: + yksi lähde lisää (tutustumisen arvoinen juttu muuten, ei vaan valitettavasti ole verkossa.
p Kirjoitus- ja kielioppivirheiden korjauksia
Rivi 1:
'''Suomen sotakorvaukset''' olivat [[sotakorvaus|sotakorvauksia]], joita [[Suomi|Suomen]] piti [[toinen maailmansota|toisen maailmansodan]] jälkeen maksaa [[Neuvostoliitto|Neuvostoliitolle]]. Joulukuussa 1944 vahvistetun välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan [[Yhdysvaltain dollari|kultadollarin]] (ns. sotakorvausdollari) arvosta. Sotakorvaussopimuksen allekirjoittivat valtioneuvoston juhlahuoneistossa [[Smolna]]ssa Helsingissä valvontakomission puheenjohtaja [[Andrei Ždanov]] ja pääministeri [[J. K. Paasikivi]]. Maksuaika pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja kesällä 1948 korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti [[Vainikkala]]n raja-aseman [[18. syyskuuta]] [[1952]]. Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka suoritti sille määrätyt sotakorvaukset. Sotakorvausjärjestelmä perustui tavarantoimituksiin, ei käteismaksuun. Poikkeuksena olivatoli kauppalaivaston alusten luovuttaminen, joidenminkä vaikutus oli kansantalouden pääomavaroja kaventava.<ref>Jaakko Auer, Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle</ref>
 
Sotakorvauksia koskeneet neuvottelut syksyllä 1944 kuuluivat [[ulkoministeriö]]n vastuulle. Neuvotteluihin osallistui myös valtioneuvoston asettama asiantuntijakomitea, jonka puheenjohtajana oli Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos [[Walter Gräsbeck]] ja jäseninä Suomen Puunvienti Oy:n toimitusjohtaja [[Gunnar Jaatinen]], [[MTK]]:n hallituksen puheenjohtaja [[Juho Jännes]], [[Tampella]]n toimitusjohtaja [[Arno Solin]], ulkoministeriön lähetystöneuvos [[Johan Nykopp]] ja [[Wärtsilä]]-yhtymän pääjohtaja, vuorineuvos [[Wilhelm Wahlforss]]. <ref> Vesterinen 2012, s. 26. </ref>
Rivi 18:
Yhtenä sotakorvaustoimitusten tavaraeränä olivat pystytysvalmiit puutalopaketit. [[Josef Stalin]] lahjoitti taloja edelleen Puolaan. Niitä oli vuonna 2013 vielä jäljellä [[Varsova]]ssa noin kolmekymmentä.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Kause, Pilvikki|Otsikko= Varsovan "Suomi-talot" tyhjenevät hiljalleen| Julkaisu =Helsingin Sanomat| Ajankohta = 15.9.2013|Vuosikerta = | Numero = 251/2013| Sivut = B 3|Julkaisupaikka = |Julkaisija = | Selite = | Tunniste = |Kieli = {{fi}}| Lopetusmerkki = }}</ref>
 
Sotakorvaustuotteille valittiin toimittajat [[SOTEVA|Sotevan]] järjestämässä kokouksessa.<ref>Holmström 1986, 39</ref> Esimerkiksi [[Porin Konepaja]] toimitti erityisesti höyrykäyttöisiä sähkögeneraattoreita varusteineen, siis pieniä voimalaitoksia. Niiden voimanlähteitä kutsuttiin [[lokomobiili|teollisuuslokomobiileiksi]]. Lars Holmström (1986) selostaa näiden sotakorvaustuotteiden kehittämistä ja toimitusprosessia teoksessaan ''Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin''.
 
Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi yhteensä 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita; merkittävin yksittäinen eli 525 yksilöä käsittänyt tyyppi oli [[PT-4]], joka muodostaakin maailman suurimman yhtenäisen sarjan kapearaiteisia höyryvetureita.
Rivi 26:
Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen, [[investointi]]en volyymi romahti puoleen ja vienti oli vuonna 1945 vajaa viidennes sotaa edeltäneestä. Sotakorvausten hyötypuolelle on usein laskettu metalliteollisuuden pakollinen kehittäminen siten, että jo vuonna [[1949]] Suomella oli Pohjoismaiden uudenaikaisimmat telakat sekä konepaja- ja valimoteollisuus.{{Lähde|13. syyskuuta 2008}} Yrityksistä muun muassa [[Valmet]] on syntynyt valmistettaessa sotakorvauksina luovutettavia tavaroita.
 
Toisaalta on esitetty arvioita, että jos nämä varat ja resurssit olisivat olleet käytettävissä vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, Suomi olisi menestynyt erinomaisesti ja varmasti paremmin kuin maksamalla sotakorvauksia. Sodan jälkeen myös Euroopassa varastot olivat tyhjät ja kysyntää tuotteille olisi varmasti ollut myös lännessä. Erityisesti [[Yhdistynyt kuningaskunta|Iso-Britannia]] olisi kaivannut pikaisia puutavaratoimituksia. Toisaalta suomalaisen teollisuuden tuotantosuunnat ja kapasiteetti olivat suuntautuneet toisin, joten ei ole mitään näyttöä, että länteen suuntautunut tuotanto olisi syntynyt. Juuri tämän sotakorvausten tuoman pakon kehittää ja laajentaa metalliteollisuutta on katsottu olleen hyödyksi Suomen talouselämälle. Toisaalta sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on liioiteltu, sillä metalliteollisuus oli kehittynyt merkittävästi jo sodan aikana. Taloushistorioitsija Riitta Hjerppe on korostanut, että metalliteollisuuspainotteisista sotakorvauksista suoriuduttiin, koska metalliteollisuudella oli Suomessa pitkä historia ajaja se oli kehittynyt voimakkaasti jo 1930-luvulla sekä sodan aikana.<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=Joukio, Olli|Otsikko=Valtion komennossa, mutta itsenäisesti – Porin Konepajan sotakorvaustuotanto ja sen vaikutus vuosina 1944–1952|Julkaisu=Tekniikan Waiheita|Ajankohta=joulukuu 2016|Vuosi=2016|Numero=4|Julkaisija=Tekniikan Historian Seura THS ry|Issn=0780-5772}}</ref> Valtiojohdon on katsottu korostaneen sotakorvausten positiivisia vaikutuksia myös poliittisista syistä.<ref>Vesterinen 2012, 161</ref> Oli myös erittäin tärkeää, että sotakorvausten maksulle saatiin kansan tuki. Samalla on jätetty taka-alalle esimerkiksi se, että tavaroiden vastikkeeton vienti Neuvostoliittoon söi jälleenrakennukseen kipeästi kaivattuja varoja ja hidasti elintason nousua. Myös kauppasuhteet itään olisivat monien tuotteiden kohdalla syntyneet ilman sotakorvauksiakin, sillä niille olisi joka tapauksessa ollut kysyntää Neuvostoliitossa.
 
==Sotakorvausten päättyminen==