Ero sivun ”Leninin testamentti” versioiden välillä

'''Leninin testamentti''' on kommunistijohtaja [[Vladimir Lenin]]in viimeisinä elinvuosinaan sanelema kirje, jossa hän toi julki näkemyksensä seuraajakysymykseen. [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|Venäjän kommunistisen puolueen]] 13. edustajakokous pidettiin toukokuussa 1924, ja siellä päätettiin saman vuoden tammikuussa kuolleen Leninin seuraajasta. Lenin oli sairastellut paljon ja oli ollut syrjässä aktiivisesta politiikan teosta jo jonkin aikaa. Kirjeessään Lenin otti kantaa mahdollisiin seuraajaehdokkaisiinsa, joita hän myös kritisoi. Erityisesti Lenin kiinnitti huomiota [[Josif Stalin]]iin ja [[Lev Trotski]]in, joiden keskinäisten riitojen hän pelkäsi johtavan puolueen hajoamiseen. Hän mainitsi myös [[Lev Kamenev]]in, [[Grigori Zinovjev]]in ja, [[Nikolai Buharin]]in ja [[Georgi Pjatakov]]in sekä heidän puutteensa.

Tiettävästi Lenin saneli pääosan kirjeestä 23.–31. joulukuuta 1922 sihteereilleen [[Lidija Fotijeva]]lle ja Maria Voloditševalle. Osa kirjeen alusta vuoti Leninin sihteerien kautta Stalinin tietoon ennen kuin kukaan muu tiesi siitä. Lenin teki siihen vielä 4. tammikuuta 1923 kuuluisan lisäyksen, jossa vaati Stalinin erottamista pääsihteerin tehtävistä tämän karkean käytöksen vuoksi. Kirjeellä ei alkujaan ollut otsikkoa, mutta se nimettiin myöhemmin ”Leninin testamentiksi”.

Leninin vaimo [[Nadežda Krupskaja]] säilytti kirjeen kopioita ja sen sisältö oli tarkoitus julkistaa seuraavassa puoluekokouksessa, jotta puolueen [[politbyroo]] ei voisi salata sen sisältöä. Krupskaja ei toimittanut kirjettä huhtikuun 1923 edustajakokoukseen, koska Lenin oli tuolloin vielä elossa, mutta hän näytti sen Zinovjeville. Testamentin Georgian-kysymystä käsitellyt osa jaettiin tuolloin kirjallisena kokousedustajille, mutta sitä ei julkaistu lehdissä, kuten Lenin oli toivonut. Lenin kuoli 21. tammikuuta 1924, ja. muutamaaMuutamaa päivää ennen toukokuun 1924 seuraavaa edustajakokousta Krupskaja luovutti kopion koko testamentista Kameneville, jonka oli tarkoitus viedä asia eteenpäin.

Leninin kuoltua Trotski tyytyi passiivisen sovittelijan rooliin ja oli parhaimmillaankin marginaalisessa oppositiossa Stalinin, Kamenevin ja Zinovjevin muodostamaa troikkaa vastaan. Trotski ei noussut haastamaan valtaansa kasvattanutta Stalinia eikä käyttänyt hyväkseen Leninin kirjettä, jolla olisi voinut hyökätä Stalinin auktoriteettia vastaan. Päivää ennen edustajakokouksen alkua, 24. toukokuuta 1924, Zinovjev ja Kamenev kutsuivat koolle 57 puoluejohtajaa epäviralliseen kokoukseen eli ”vanhimpain neuvostoon” ja ajoivat siellä läpi päätöksen, että Leninin testamenttia ei julkistettaisikaan edustajakokouksessa eikä missään muuallaakaan. Trotski ja Krupskaja vastustivat päätöstä, mutta noudattivat sitä edustajakokouksessa eivätkä tuoneet testamentin olemassaoloa esiin. Kirjeen sisältö kyllä selostettiin edustajakokoukseen saapuneille delegaatioille suljetuissa tapaamisissa, jokaiselle erikseen, mutta edustajia kiellettiin kertomasta siitä julkisesti ja heitä kehotettiin samalla tukemaan Stalinin uudelleenvalintaa. Stalin valittiinvalittiinkin puoluekokouksessa uudelleen puolueen pääsihteeriksi Leninin suosituksen vastaisesti.