Ero sivun ”Urho Castrénin hallitus” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 3:
Hallituksen vaihdos oli tullut välttämättömäksi edellisen pääministerin [[Antti Hackzell]]in saatua liikarasituksen vuoksi [[halvaus]]kohtauksen ja menetettyä sen vuoksi puhekykynsä kesken Moskovan rauhanneuvottelujen. Eduskunnan elokuussa tasavallan presidentiksi valitsema [[marsalkka Mannerheim]] antoi uuden hallituksen muodostamisen [[Korkein hallinto-oikeus|Korkeimman hallinto-oikeuden]] presidentin [[Urho Castrén]]in tehtäväksi. Hallituksen kokoonpano säilyi jokseenkin ennallaan; sosiaaliministeriksi tuli tästä tehtävästä joulukuussa 1943 eronnut SDP:n [[Karl-August Fagerholm]].<ref> Heikki Eskelinen: ''Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66'', s. 170. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.</ref> Hallitus ei antanut varsinaista ohjelmajulistusta.<ref> Seppo Zetterberg (toim.): ''Suomen historian Pikkujättiläinen'', s. 752. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.</ref>
Castrénin hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli juuri voimaan tulleen välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpano. Sopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen välittömästi lakkauttamaan [[fasismi|fasistiset]] ja ylipäätään kaikki Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittaneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten olemassaoloa. Tätä tulkittaessa hallitus määräsi jo 23. syyskuuta 1944 lakkautettaviksi noin 400 erilaista yhteisöä. Valtaosa näistä oli [[Isänmaallinen kansanliike|Isänmaallisen kansanliikkeen]] eritasoisia puoluejärjestöjä ja -yhdistyksiä; puolueen seitsemän kansanedustajaa saivat jäädä eduskuntaan luovuttuaan IKL:n nimestä. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös vaikutusvaltainen [[Akateeminen Karjala-Seura]] rinnakkais- ja alajärjestöineen sekä muutamia avoimesti [[kansallissosialismi|kansallissosialistisia]], mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä. Välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla hallitus antoi 25. syyskuuta asetuksen [[poliittinen vanki|poliittisista syistä vangittujen henkilöiden]] vapauttamisesta, joka pantiin samoin välittömästi toimeen. Vapautettujen joukossa olivat muiden muassa jatkosodan aikana vangitut ns. [[sosialistinen eduskuntaryhmä|kuutosryhmän]] kansanedustajat, jotka palasivat eduskuntaan marraskuussa. Tähän liittyi 1930-luvulla annettujen, [[vaalikelpoisuus|vaalikelpoisuutta]] rajoittaneiden määräysten kumoaminen marraskuun alussa.<ref> Zetterberg (toim.), s. 744–745.</ref>
Vaikeaksi pulmaksi muodostui [[suojeluskunta]]järjestön kohtalo ja armeijan kotiuttaminen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kiinnitti heti Suomeen saavuttuaan 10. lokakuuta huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan, jonka mukaan pääosa kotiutettavista sotilaista olisi siirretty vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämän Ždanov tulkitsi olevan ristiriidassa välirauhansopimuksen 4. artiklan kanssa. Lisäksi hän katsoi hallitukselle toimittamassaan kirjelmässä suojeluskuntien olevan luonteeltaan sopimuksen 21. artiklassa tarkoitettu "hitleriläis-(fascistis-)tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järjestö". Hallitus antoi eduskunnalle 30. lokakuuta lakiesityksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, ja suojeluskunnat lakkautettiin 7. marraskuuta.<ref>Zetterberg (toim.), s. 743–744.</ref> Presidentti Mannerheim oli toivonut, että suojeluskuntajärjestö olisi saanut itse lopettaa toimintansa. Sen sijaan valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei komissio pitänyt suojeluskuntien toiminnan jatkumista suotavana.<ref>''Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988'', s. 187–188. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.</ref>
| |||