|
Ensimmäiset havainnot hyökkäyksestä saivat suomalaiset jäävartiomiehet Suvannon jäällä kello 5:50., kun noin pataljoonan vahvuinen usean sadan metrin levyinen lumipukuinen joukko jatkoi kohti pohjoista laukaustakaan ampumatta sakean usvan turvin.
Hyökkäys osui pääosin 8. komppanian alueelle ja ikaalislaiset kumppaneineen yllätettiin täysin. Muutaman tunnin jälkeen tilannentilanne oli muuttunut sellaiseksi, että 8. komppania oli vetäytynyt pohjoista kohti, jääden asemiin läheisen maantien varteen. Neuvostoliittolaiset olivat saaneet sillanpääaseman Suvannon rannasta Satumetsiköstä ja alkoivat tuoda Suvannon yli lisää miehiä ja kalustoa. [[Panssarivaunu]]ja he eivät kuitenkaan voineet tuoda, sillä jää oli sitä varten vielä liian heikkoa.
== Alkutaistelut ==
Ensimmäinen vastaisku vihollisen [[sillanpääasema]]a vastaan tehtiin vielä samana iltana kello 23:30. Se Suoritettiinsuoritettiin kahden kiväärijoukkueen voimin muutaman konekiväärin tukemana. Hyökkäyksellä ei kuitenkaan ollut menestymisen mahdollisuuksia vihollisen suuren ylivoiman ja kovan tulituksen vuoksi.
Seuraava hyökkäys neuvostojoukkoja vastaan tapahtui vielä pimeässä tapaninpäivän aamuna kello 7:30 [[Jalkaväkirykmentti 30 (talvisota)|Jalkaväkirykmentti 30:n]] luutnantti Koppisen komentaman 6. Komppania voimin. Hyökkäys tapahtui Runteenmäen länsipuolitse, mutta tyrehtyi melko nopeasti ja miehet vetäytyivät takaisin. Hyökkäyksessä kaatui seitsemän ja haavoittui 30 miestä eli neljännes komppaniasta oli pois pelistä.
Samanaikaisesti, kun Koppisen komppania valmistautui hyökkäykseen, määrättiin [[Jalkaväkirykmentti 28 (talvisota)|Jalkaväkirykmentti 28:n]] III pataljoona suorittamaan vastaisku Keljassa 2kahden komppanian voimin. Pataljoonan komentaja kapteeni [[Karl Johan Lagerlöf]] määräsi tehtävään 7. ja 9. komppaniat ja tueksi 3. konekiväärikomppanian. Hyökkäys käynnistyi 26. joulukuuta kello 16:15. Käytiin kovia taisteluja, mutta vihollista ei onnistuttu lyömään. Hämärän laskeuduttua Lagerlöf antoi komppanioille luvan vetäytyä miestappioiden, väsymyksen ja patruunoiden puutteen vuoksi. Komppaniat kävivät asemiin Keljan aukean pohjois- ja koillislaidalle.
Tykistön osuus koko taistelun aikana oli hyvin tärkeä. Vihollinen pyrki jatkuvasti tuomaan lisää joukkoja Suvannon yli, mutta Kekinniemen sulkulinnake yhdessä muun tykistön kanssa onnistuivat tekemään sillanpään kasvattamisen todella hankalaksi.
== Er.P 6:n ratkaisutaistelu ==
[[Kuva:ErP6nTaistelijatPiikkilankaesteella.jpg|thumb|right|300px|Er.P 6:n taistelijat etenevät kohti vihollisen pesäkkeitä (Er.P 6:n muistojulkaisu / Armas Lähteenkorva).]]
== Taistelun kulku ==
Taistelun haastavimmaksi vaiheeksi muodustuimuodostui jyrkän penkereen jälkeisen peltoaukean ylittäminen. Pataljoonan oli syöksyttävä tämän noin 300 metriä leveän rantalaakean yli kohti Suvannon rantaa ja siellä sijaitsevia nyt venäläisten hallussa pitämiä Mullerin komppanian taisteluhautoja. Er. P. 6:n heitin-osastoheitinosasto saattoi antaa aukean ylitykseen tulitukea ainoastaan yhdellä kranaatinheittimellä toisen ollessa vajaakuntoinen, ja suomalaisten tykistö ei lainkaan, sen ollessa sidottu estämään venäläisten vahvistusten saapuminen Suvannon yli jäätä pitkin. Taistelua käytiin loppuvaiheessa juoksuhaudoissa lähitaisteluna pistimin, konepistoolein ja käsikranaatein, ja se jatkui aina 27. joulukuuta klo 18.00 asti, jolloin Satumetsään suunnattu rynnäkkö saatettiin päätökseen. Er. P. 6:n taistelukertomuksessa on maininta monista, jotka henkilökohtaisella panoksellaan vaikuttivat Keljan taistelun suomalaisten kannalta voitokkaaseen lopputulokseen. [[Urho Kähönen]] mainitsee teoksessaan muun muassa seuraavat nimet: Lindberg, Elovaara, Lähteenkorva, Puusniekan veljekset, Ohvon veljekset ja Marilan veljekset. Raikas Marila, toinen viimeksi mainituista, oli 3. K:n joukkueenvarajohtaja. Hän oli saanut, kuten monet muutkin edellä mainituista, kattavan sotilaskoulutuksen kotipitäjänsä Räisälän suojeluskunnassa. Marila oli monivuotinen [[Viipurin suojeluskuntapiiri]]n sotilasottelumestari, erittäin hyvä hiihtäjä ja ampuja sekä lupaava kevyemmän raskaansarjan painijan alku. [http://www.raisala.fi/pit-urheilua.html] Hän kuvailee Kähösen teoksessa vastahyökkäystä Satumetsään näin:<blockquote>”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudassa. Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivät he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”</blockquote>Raikas Marilan kaksoisveli Reino Marila kaatui samassa vastaiskussa vankien ottotilanteessa ja kertoja itse Kiteellä jatkosodan alussa 1941.
”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudasssa. Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivat he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”
Raikas Marilan kaksoisveli Reino Marila kaatui samassa vastaiskussa vankien ottotilanteessa ja kertoja itse Kiteellä jatkosodan alussa 1941.
== Taistelun jälkeen ==
|
