Ero sivun ”Siviilipalvelus Suomessa” versioiden välillä

Itsenäisen Suomen ensimmäinen väliaikainen asevelvollisuuslaki vuodelta 1919 ei sisältänyt vakaumuksen suojaa koskevia säännöksiä. Vuoden 1922 uusi asevelvollisuuslaki mahdollisti aseettoman palveluksen suorittamisen puolustusvoimissa lähinnä uskonnollisiin syihin perustuen. Vuoden 1931 mahdollisti rauhan ajan palvleuspaikoiksipalveluspaikoiksi myös muut valtion virastot. Vakaumusta arvioiva tutkijatoimikunta perustettiin vuonna 1959, kun säädettiin Laki asevelvollisuuden täyttämisestä aseettomana. Vuonna 1969 säädettiin laki aseettomasta siviilipalveluksesta, jonka mukaan vakaumuksen tutkintamenettelyllä voitiin ohjata asevelvollinen siviilipalvelukseen. Vakaumuksen tutkinnasta luovuttiin vuonna 1985 säädetyllä väliaikaislailla, joka oli voimassa vuosina 1987–1991. Väliaikaislain säännöksillä sovitettiin yhteen uskonnon- ja omantunnon vapaus sekä maanpuolustusvelvollisuus. Vuoden 1991 siviilipalveluslain valmistelussa oli lähtökohtana kehittää siviilipalvelusta itsenäisenä palvelusmuotona. Vuoden 2008 alussa voimaan tulleen siviilipalveluslain mukaan siviilipalvelukseen hakemisen perusteeksi ei enää edellytetä eritellysti joko uskonnollista tai eettistä vakaumusta. Asevelvollinen, jonka vakaumukseen perustuvat syyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta, vapautetaan sen suorittamisesta ja määrätään suorittamaan siviilipalvelusta. Toisin kuin aiemmin vapautus asevelvollisuudesta koskee myös erityisoloja (normaaliajan vakavat häiriötilanteet ja liikekannallepano).<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.tem.fi/files/29351/TEM_9_2011_netti.pdf | Nimeke = Siviilipalvelus 2020 - Siviilipalveluksen kehittämistyöryhmän mietintö | Tekijä = | Ajankohta = 2011 | Julkaisu = Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja | Selite = s. 13-14 | Viitattu = 23.4.2016 }}</ref>