Ero sivun ”Hifi” versioiden välillä

[[cdCD-soitin|CD-soittimissa]], [[vahvistin|vahvistimissa]] ja myös laadukkaissa [[levysoitin|levysoittimissa]] päästään ihmis[[korva]]n [[toleranssi]]ntoleranssin kannalta tarpeeksi tarkkaan [[taajuusvaste]]eseen sekä vähäiseen [[särö]]n määrään. Tosin edellä mainituissa elektronisissa laitteissa syntyy myös erilaisia dynaamisia säröjä joista mainittavin on [[Tapio M. Köykkä|Tapio Köykän]] aikananaan keksimä [[särö|TIM-särö]] josta professori [[Matti Otala]] teki aikanaan 1970-luvulla myös yliopistotasoista tutkimusta. Todennäköisesti suurin vaikutus äänenlaatuun käytännössä on kuitenkin kaiuttimilla: niiden taajuusvasteella, [[dynamiikka|dynamiikalla]], särökomponenteilla ja vaihekoherenssilla.

[[Kuva:Telefunken Hifi-Anlage 1969.jpg|right|thumb|320px|TelefunkenTelefunkenin hifi-laitteisto 1960-luvulta .]]

[[akustiikkaAkustiikka|Huoneakustiikan]] vaikutus toistoon on myös erittäin olennainen ja mitattavissa oleva suure. Monissa tapauksissa sen vaikutus on suurempi kuin kaiuttimien. Hyvä kaiutin kuitenkin soi huonoa paremmin myös huonossa tilassa. Monet kaiutinsuunnittelijat pyrkivät ottamaan huomioon tai minimoimaan akustiikan vaikutuksen.

Nykyisin äänilähteenä on tavallisimmin CD-soitin, jossa on sisäänrakennettu [[D/A-muunnin]], mutta se on vähitellen korvattu joko DVD-soittimella tai muulla [[mediasoitin|mediasoittimella]], jonka perässä saattaa vielä olla erillinen ulkoinen D/A-muunnin. Mediasoittimella tarkoitetaan erilaisia [[multimedia]]tiedostoja soittavaa laitetta. Osa harrastajista luottaa edelleen LP-soittimeen, mikä onkin lisännyt LP-levyjen keräilyharrastusta hifi-harrastajien piireissä. Äänilähteenä voi toimia myös verkkokovalevyasema josta D/A-muuntimen kautta saadaan ulos CD-tasoinen äänisignaali. Lisäksi äänilähteenä voi olla ULA-viritin (englanniksi ''FM tuner''). Ei pidä myöskään unohtaaMyös kela- tai kasettinauhuria,kasettinauhurit joista molemmatovat oikein toteutettuna ovat hifi-tasoisia äänilähteitä. Käytännössä suurimmalla osalla hifi-harrastajista äänilähteenä toimii kotitietokone.

Päätevahvistimen tunnistaa siitä, että siinä ei ole ollenkaan äänenvoimakuuden tai äänilähteen valintakytkimiä etulevyssä ja puolijohteilla toteutetun päätevahvistimen ulkonäköä hallitsevat valtavat jäähdytyslevyt, joita tarvitaan huonon hyötysuhteen takia estämään päätetransistorien tuhoutuminen liiallisen lämmöntuoton takia. Yleensä ainoa katkaisin on virtanappi. Päätevahvistimen etuina ovat yleensä helpompi laajennettavuus kuin integroiduilla vahvistimilla. Tehon loppuessa pääte voidaan vaihtaa tehokkaampaan malliin helposti ja esivahvistin jää ennalleen. Päätevahvistin voi olla toteutettu transistoreilla tai putkilla. Nykyään ovat yleistyneet myös täysin digitaalitekniikkaa hyödyntävät päätevahvistimet (englanniksi ''Class D amplifier'' tai ''switching amplifier''). Hyvän hyötysuhteen ansiosta näissä ei tarvita suurikokoisia jäähdytyslevyjä ja sen johdosta ne voidaan rakentaa erittäin pienikokoisiksi. Monien hifiharrastajien mielestä parhaiden T-amp -toteutusten äänenlaatu lähestyy parhaiden putkivahvistinten äänenlaatua.

Jos yksielementtisiä koaksiaali- tai [[Kokoäänialueen kaiutin|laajakaistakaiuttimia]] ei lasketa mukaan, yleisin ja yksinkertaisin kaiutintyyppi on 2-tie jalustakaiutin jossa tyypillisesti on [[bassokaiutin]] sekä [[diskanttikaiutin]]. Se on helppo tehdä hyvin soivaksi ja oikea etäisyys seinästä saadaan 60-70 cm korkealla kaiutinjalustalla, kun kaiutin sijoitetaan vähintään n.noin 50 cm seinästä. On olemassa myös elekrostaattisia kaiuttimia, joissa värähtelevän, ääntä tuottavan pinnan muodostaa ohut sähköä johtava muovikalvo, joka värähtelee siihen syötetyn musiikkisignaalin tahdissa. Elektrostaattinen kaiutin on kuitenkin rakenteeltaan monimutkaisempi ja siten kalliimpi valmistaa; tässä kaiutintyypissä on myös ongelmia saavuttaa hifikäyttöön riittävän hyvä bassotoisto.