Ero sivun ”Kerrostalot Suomessa” versioiden välillä

1940-luvulla funktionalismin avoin rakennustapa yhdistyi [[Lähiö#Lähiöperiaate|lähiöaatteeseen]], ja syntyi suomalainen metsäkaupunki. 1950-luvulla uudet asuinalueet hajasijoitettiin kaupunkirakenteesta erilleen omiksi yksiköikseen. Rakennukset sijoiteteltiin maastonmuotojen mukaan suotuisiin ilmansuuntiin. Osa alueista oli pienipiirteisiä ja maastoon sekoittuvia, mutta osa oli veistoksellisia sommitelmia, joissa alueita halkoivat ylipitkät lamellitalot ja kukkuloilla kohosivat [[tornitalo]]t. 1950-luvulla alkoi myös kaupunkikeskustojen saneraausaaltosaneeraausaalto, jossa vanha rakennuskanta korvattiin kookkaammilla asuin- ja liikerakennuksilla. Samalla vanha ruutukaava rikottiin sijoittamalla rakennuksia irti katulinjasta. Avoin korttelirakenne mahdollisti kokeilevat pohjaratkaisut (kuten Helsinkiin vuonna 1951 valmistunut [[Käärmetalo]]). Yleisin rakennus oli 3–4-kerroksinen lamellitalo, mutta myös 3–8-kerroksisia pistetaloja rakennettiin.<ref>Neuvonen 2006, s. 86–87</ref> Vanhojen talojen suojelemiseksi Helsingissä alettiin laatia asemakaavoja, joissa rakentamisoikeus merkittiin keinotekoisen alhaiseksi. Rakennuttaja ei olisi saanut rakentaa purettavan talon tilalle kuin puolet aikaisemman talon kerrospinta-alasta, mikä hillitsi purkamishaluja.<ref>{{Verkkoviite|nimeke = Jopa puolet liian vähän veroja – Helsingin kantakaupungin arvotalot saavat miljoonien alennukset kiinteistöverosta|osoite = http://www.hs.fi/kaupunki/a1446525250877|julkaisu = HS.fi|viitattu = 2015-11-04}}</ref>