Ero sivun ”Uusi testamentti” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Botti lisäsi luokkaan Seulonnan_keskeiset_artikkelit |
p f |
||
Rivi 34:
*[[Selootit]] kannattivat suoraa toimintaa roomalaisia vastaan. Ryhmä suoritti tikareilla salamurhia.
Suurin osa juutalaista ei sitoutunut mihinkään näistä ryhmistä.<ref name="johdatusraamattuun12">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198.</ref> Palestiinan ulkopuolelle muuttaneita juutalaisia kutsuttiin [[hellenistijuutalaiset|hellenistijuutalaisiksi]]. He eivät puhuneet arameaa vaan koineekreikkaa, ja heidän Raamattunsa oli [[Septuaginta]].<ref name="kristinuskonsynty1">Aejmelaeus 2000, s. 44–46.</ref>
Palestiina oli juutalaisen kulttuurin ydinaluetta, mutta Rooman valtakunnassa vallitseva hellenistinen kulttuuri vaikutti myös siellä. Jotkut juutalaiset sopeutuivat hellenismiin uskonnon sallimissa rajoissa, kun taas toiset vastustivat sitä ankarasti. Kristinusko suhtautui hellenismiin avoimemmin ja Uudessa testamentissa näkyy hellenististen filosofioiden vaikutus. Erityisesti [[uusplatonismi]] vaikutti toiselta ja kolmannelta vuosisadalta alkaen kristilliseen ajatteluun.<ref name="johdatusraamattuun12">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198.</ref>
Rivi 51:
=== Kaanonin muodostaminen ===
Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, [[Tanak]]in, kreikankielistä käännöstä [[Septuaginta]]a. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi ''grammata'') eli Raamattu.<ref name="kristinuskonsynty4">Aejmelaeus 2000, s. 353–356.</ref> Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakaan tuolloin ei ollut yksimielisyyttä, mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.<ref name="johdatusraamattuun9">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.</ref>
Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike, ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.<ref name="johdatusraamattuun9">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.</ref> Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää, mihin antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” [[Markion]].<ref name="kristinuskonsynty4">Aejmelaeus 2000, s. 353–356.</ref>
Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat määriteltiin pääasiassa toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tältä ajalta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy [[kanonisointi]]in liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viidennen vuosisadan eri [[Ekumeeninen kirkolliskokous|kirkolliskokouksissa]].<ref
Nykyajan tutkijat eivät tunne koko tapahtumasarjaa tarkasti, mutta lopputuloksena kaanoniin valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä:<ref name="johdatusraamattuun9">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.</ref>
Rivi 65:
Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja [[Evankeliumit|neljä evankeliumia]]. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä [[Athanasios Aleksandrialainen|Pyhä Athanasios]], Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna [[367]].<ref name="johdatusraamattuun9">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.</ref>
Tämänkään jälkeen ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti [[Ilmestyskirja]]n, ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi [[Heprealaiskirje]]en [[kanonisointi]]a.<ref name="johdatusraamattuun9">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.</ref> Läntisen kirkon vastustuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.<ref>Hepr. 6:4–8</ref><ref>Hepr. 10:26–27</ref><ref
=== Kaanonin ulkopuolinen kirjallisuus ===
Rivi 83:
=== Sanan alkuperä ja syntyhistoria ===
Evankeliumit ovat Jeesuksen opetuksista, teoista, kuolemasta ja tyhjän haudan löytymisestä kertovia kirjoja.<ref name="johdatusraamattuun13">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 199–200.</ref> Evankeliumikirjat koottiin jälkikäteen suullisen ja osittain kirjallisen perimätiedon pohjalta, ei silminnäkijöiden laatimina.<ref name="johdatusraamattuun14">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 201–202.</ref>
[[Markus (evankelista)|Markus]] aloittaa kirjansa sanalla evankeliumi, ilosanoma, tarkoittaen sillä Jeesuksesta julistamista, ei Jeesuksesta kertovia kirjoja. Myös [[Paavali]] kirjoitti tehtäväkseen julistaa evankeliumia, ilosanomaa, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.<ref>1. Kor. 15:1–4.</ref> Vasta toisella ja kolmannella vuosisadalla Jeesuksesta kertovat kirjat vakiintuivat evankeliumeiksi.<ref name="johdatusraamattuun6">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 199–200.</ref>
Rivi 100:
{{pääartikkeli|[[Synoptiset evankeliumit]]}}
Kolmea ensimmäistä evankeliumia – Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeita – kutsutaan [[Synoptiset evankeliumit|synoptisiksi]] eli ”yhdessä katsoviksi” evankeliumeiksi. Niiden yhtäläisyydet ovat niin suuret, että niillä oletetaan olleen yhteisiä lähteitä ja niiden katsotaan lainanneen tekstiä toisiltaan. Sen sijaan Johanneksen evankeliumi eroaa näistä kolmesta ensimmäisestä evankeliumista merkittävästi.<ref name="johdatusraamattuun15">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 202–203.</ref>
Yleisimmän käsityksen mukaan Markuksen evankeliumi on vanhin, ja Matteus ja Luukas ovat käyttäneet sitä lähteenään. Tämän lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on tekstiä, jota ei löydy Markuksen evankeliumista. Tästä on päätelty, että heidän käytettävänään oli Markuksen evankeliumin lisäksi toinen yhteinen kirjallinen lähde, jota tutkijat kutsuvat [[Q-lähde|Q-lähteeksi]].<ref name="johdatusraamattuun15">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 202–203.</ref>
Rivi 114:
Markuksen evankeliumi on evankeliumeista vanhin. Kirjoittajaa siinä ei mainita, ja kyseinen tieto on peräisin toiselta vuosisadalta. Kirkkoisä [[Eusebios]] lainasi pyhimys [[Papias|Papiaksen]] kirjoitusta noin vuodelta 130, jossa hän sanoi [[Markus (evankelista)|Markuksen]] olleen [[Pietari (apostoli)|Pietarin]] tulkki.<ref name="johdatusraamattuun17">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 213–214.</ref>
Evankeliumi ajoitetaan yleensä 60–70-lukujen taitteeseen. Teos on syntynyt [[Herodeksen temppeli|Jerusalemin temppelin]] tuhon kynnyksellä vuonna 70 tai juuri sen jälkeen. Kirjoituspaikasta ei ole varmaa tietoa. Kiinnostus juutalaissotaan ja Jerusalemin temppeliin viittaisi Palestiinaan tai sen välittömään läheisyyteen. Toisaalta virheelliset tiedot maantieteessä ja juutalaisten tavoista sijoittavat evankeliumin Palestiinan ulkopuolelle. Monet ovat väittäneet kirjoituspaikaksi Roomaa, koska perimätieto on yhdistänyt kirjoittajan Pietariin.<ref name="johdatusraamattuun17">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 213–214.</ref>
=== Tyyli ja rakenne ===
Rivi 128:
=== ”Pääevankeliumi” ===
[[Kuva:Saint Matthew2.jpg|thumb|left|200px|800-luvun kuvitus esittää Pyhää Matteusta.]]
Matteuksen evankeliumi toimi pitkään kirkon pääevankeliumina. Tähän oli monia syitä. Evankeliumissa käsitellään paljon seurakuntaan liittyviä asioita ja Jeesus esitellään seurakunnan opettajana. Ensimmäisinä vuosisatoina läntisessä kirkossa Rooman seurakunta haki itselleen johtavaa asemaa, ja Matteuksen evankeliumin kiinnostus apostoli Pietariin sopi tähän pyrkimykseen.<ref name="johdatusraamattuun19">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 219–220.</ref> Samaten Matteuksen evankeliumia pidettiin kirkkohistoriassa pitkään vanhimpana evankeliumina, kunnes nykytutkimukset ovat osoittaneet Markuksen evankeliumin vanhimmaksi.<ref name="johdatusraamattuun17">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 213–214.</ref>
Matteuksen evankeliumi ei mainitse kirjoittajaansa ja [[Matteus (evankelista)|Matteuksen]] nimi liitettiin kirjaan toisella vuosisadalla. Tieto tuli kirkkoisä Eusebiokselta, joka lainasi pyhimys Papiaksen kirjoitusta. Lainauksen perusteella Matteuksen evankeliumia pidettiin silminnäkijän kertomuksena ja siten muita evankeliumeja vanhempana. Myöhempi tutkimus on paljastanut tämän uskomuksen virheelliseksi, sillä Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen kirjallisia lähteitä, kuten Markuksen evankeliumia.<ref name="johdatusraamattuun19">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 219–220.</ref>
Rivi 149:
Luukkaan väitetään kirjoittaneen Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot. Kirjoittajan nimeä ei mainita missään vaiheessa, vaan kirjat liitettiin Luukkaaseen toisella vuosisadalla. Jotkut liittivät kirjoittajan myös Luukakseen, joka mainitaan Paavalin kirjeissä.<ref name="kuula1">Kuula 2001, s. 48–49.</ref>
Paavalin kirjeissä mainittu Luukas oli ammatiltaan [[lääkäri]]. Sen sijaan Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittaja Luukkaasta tiedetään varmasti vain, että hän oli yleissivistynyt [[historioitsija]] ja [[kirjailija]].<ref name="kuula1">Kuula 2001,
=== Evankeliumin tyyli ja rakenne ===
Rivi 159:
Apostolien teot on ensimmäinen kirkkohistorian esitys. Se ei ole historiallisen tarkka kuvaus, vaan valikoiva ja juonellinen kertomus evankeliumin leviämisestä Jerusalemista Roomaan. Näihin tapahtumiin sisältyvät muun muassa seurakunnan perustaminen ja täyttyminen [[Pyhä Henki|Pyhällä Hengellä]] ensimmäisenä [[helluntai]]na sekä apostolien suorittaman lähetystyön alkuvaiheet Rooman valtakunnan alueella. Yleisimmän käsityksen mukaan Luukas on pääpiirteittäin tiennyt tapahtumien kulusta. Sen sijaan matkakertomuksen yksityiskohdat hän on sepittänyt omasta kynästään.<ref name="johdatusraamattuun23">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 234–236.</ref>
Apostolien tekojen kirjoittajaa on pidetty Paavalin matkakumppanina, koska hän kirjoittaa ajoittain me-muodossa. Toisaalta kirjoittaja katoaa ajoittain näyttämöltä ja jatkaa minä-muodossa. Kirjoittaja ei kerro mitään itsestään tai toimistaan matkakumppanina. Apostolien teoissa ei ole suoria merkkejä, että kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti tuntenut Paavalin.<ref name="kuula1">Kuula 2001, s.
Luukas ratkaisee kristinuskon suhtautumisen juutalaiseen lakiin eri tavalla kuin Paavali. Tämä on vääristänyt Apostolien tekojen kuvaa Paavalista. Luukkaan mukaan Mooseksen laki velvoittaa edelleen juutalaiskristittyjä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Ap.+t.+15%3A1&rnd=1189176457150 | Nimeke = Apostolien teot 15 | Tekijä = | Selite = | Julkaisu =Raamattu | Ajankohta = | Julkaisija = | Viitattu = }}</ref> Tämä ei sovi yhteen Paavalin kirjeiden sanoman kanssa.<ref name="kuula3">Kuula 2001, s. 53-55.</ref> Luukas muokkasi kuvaa Paavalista teologisista ja julistuksellisista syistä. Luukas ihaili Paavalia ja loi kuvan silotellusta, itsevarmasta ja diplomaattisesta miehestä. Kuvaa eroaa Paavalin kirjeiden esittelemästä miehestä.<ref name="kuula3" />
Rivi 176:
=== Tyyli ja rakenne ===
Johanneksen evankeliumin tyyli poikkeaa synoptisista evankeliumeista. Se sisältää pitkiä Jeesuksen opetuspuheita, jotka ovat paikoitellen vaikeaselkoisia. Johanneksen evankeliumi jaetaan karkeasti kahteen osaan: Luvuissa 1–12 (niin sanottu tunnustekojen kirja) Jeesus tekee ihmeitä ja pitää julkisia puheita. Luvuissa 13–21 (niin sanottu kirkkauden kirja) Jeesus valmistaa opetuslapset kohtaloonsa, hänet surmataan ja lopulta ilmestykset todistavat ylösnousemuksesta.<ref name="johdatusraamattuun25">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 242–244.</ref>
Johanneksen lähteet ovat vaikeampia tunnistaa kuin muiden evankeliumeiden. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, tunsiko Johannes synoptiset evankeliumit vai ei. Johanneksen evankeliumi sisältää useita kerrostumia, sillä vanhempaa tekstiä on paikoitellen täydennetty ja laajennettu nuoremmalla tekstillä.<ref name="johdatusraamattuun25">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 242–244.</ref>
Rivi 191:
[[Paavali|Apostoli Paavali]] oli ensimmäisen kristillisen sukupolven merkittävin uskonoppinut. Hän julisti evankeliumia ja perusti seurakuntia kolmen vuosikymmenen ajan Rooman valtakunnan itäosiin. Paavalin toiminnan keskuksia olivat [[Antiokia]], [[Efesos]] ja [[Korintti]]. Hän piti yhteyttä perustamiinsa seurakuntiin kirjeitse ja työtovereiden välityksellä.<ref name="johdatusraamattuun27">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 251–253.</ref>
Paavalin kirjeet näyttivät suunnan kristinuskolle ja sen tulkinnalle. Hän otti etäisyyttä juutalaisiin tapoihin, joten myös pakanoiden oli helpompi kääntyä kristinuskoon. Paavalin kirjeitä kopioitiin ja leviteltiin laajalti. Antiikin maailman tyyliin tämä antoi monille kirjoittajille kimmokkeen laatia niin sanottuja [[pseudepigrafia|pseudepigrafisia]] kirjeitä eli kirjoittaa omaa tekstiä kuuluisamman Paavalin nimissä.<ref name="johdatusraamattuun27">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 251–253.</ref>
Paavalin nimissä on laadittu 13 kirjettä, mutta yleisesti Paavalin aidoiksi kirjeiksi luetaan seitsemän tekstiä:<ref name="johdatusraamattuun27">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 251–253.</ref>
Rivi 214:
Efesoksen kaudelta on myös [[kirje galatalaisille]], jossa Paavali perustelee, miksi kristityn ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia. Tämän jälkeen hän palasi Korinttiin ja viipyi siellä kolme kuukautta noin vuonna [[56]]. Paavali suunnitteli matkaa Rooman kautta Espanjaan, josta hän kirjoitti [[Kirje roomalaisille|kirjeessään Rooman seurakunnalle]] ja otti samalla kantaa seurakunnan ongelmiin.<ref name="johdatusraamattuun28">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 254–257.</ref>
Jerusalemiin saavuttuaan Paavali pidätettiin ja hänet kuljetettiin Roomaan. Paavali oli vankina Roomassa yli kahdeksan vuotta. Mahdollisesti siellä hän kirjoitti [[Kirje filippiläisille|kirjeen filippiläisille]] ja [[Kirje Filemonille|kirjeen Gilemonille]].<ref name="johdatusraamattuun28">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 254–257.</ref> Perimätiedon mukaan Paavali ja apostoli Pietari teloitettiin samana vuonna. Tarkasta vuodesta ei ole varmuutta. Apostolien tekojen kertomus päättyy joko vuoteen [[61]] tai vuoteen [[62]]. Useimmiten Paavalin kuolinvuosi ajoitetaan keisari [[Nero]]n vainoihin tai sen kynnykselle vuoteen [[63]] tai vuoteen [[64]].<ref name="kuula">Kuula 2001, s. 114-115.</ref>
=== Paavalin koulukunnan kirjallisuus ===
Paavalin kuoleman jälkeen hänen perinteensä säilyi seurakunnissa ja hänen kirjeensä saivat jatkuvasti uusia lukijoita. Ajan kuluessa huomattiin, että Paavalin kirjeiden sisällöt eivät enää vastanneet seurakuntien uusiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Paavalin kuoleman jälkeen seurakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja kristinusko oli etääntynyt yhä enemmän juutalaisista juuristaan.<ref name="johdatusraamattuun29">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 269–273.</ref>
Muuttuneet olosuhteet vaativat lisäopastusta, ja niinpä Paavalin nimissä laadittiin uusia teoksia. Tätä kirjallisuutta kutsutaan Paavalin koulukunnan kirjallisuudeksi eli [[deuteropaavalilainen kirjallisuus|deuteropaavalilaiseksi kirjallisuudeksi]]. Antiikin aikana toisen nimissä julkaiseminen eli [[pseudepigrafia]] oli täysin hyväksyttävää eikä se vaikuttanut tekstin arvovaltaan. Todennäköisesti lukijat usein tiesivät, että kyse ei ollut aidosta historiallisesta tekstistä. Sitä luettiin, mikäli tekstin kirjoittajaksi mainittiin arvovaltainen henkilö ja teksti oli vakuuttavaa.<ref name="johdatusraamattuun29">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 269–273.</ref>
Rivi 228:
* [[Kirje Titukselle]] ([[Pastoraalikirjeet|pastoraalikirje]])
Loput kaksi kirjettä jakavat tutkijoita, ja ne jätetään yleensä syrjään Paavalin oppia tutkittaessa:<ref name="johdatusraamattuun29">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 269–273.</ref>
* [[Toinen kirje tessalonikalaisille]]
* [[Kirje kolossalaisille]]
Rivi 250:
Aineiston ulkopuolisista kirjeistä käytetään joskus nimitystä [[katoliset kirjeet]]. Nimi on harhaanjohtava, sillä osa kirjeistä on osoitettu vain yhdelle lukijakunnalle eikä koko kirkkokunnalle. Mikäli [[Kirje heprealaisille|Heprealaiskirje]] luetaan Paavalin kirjeiden kokoelmaan, saadaan 14 Paavalin kirjettä ja 7 katolista kirjettä.<ref name="johdatusraamattuun30">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 284–299.</ref>
Heprealaiskirje on tunnettu [[kristologia]]nsa ansiosta. Teoksen mukaan [[Vanha testamentti]] edusti ”vanhaa liittoa” Jumalan kanssa. Se jäi puutteelliseksi eikä lopullisesti vapauttanut ihmisiä [[synti|synneistä]]. Sen sijaan Kristus on tullut ”uuden liiton” välittäjäksi kuolemansa kautta. Myöhempi kristillinen teologia on omaksunut heprealaiskirjeen ajatuksen.<ref name="johdatusraamattuun30">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 284–299.</ref> Heprealaiskirjeen päätyminen kaanoniin oli epävarmaa. Sen pelasti aikoinaan uskomus, että kirje oli Paavalin kirjoittama, vaikka tekstissä itsessään ei ole tällaista väitettä.<ref name="kristinuskonsynty4">Aejmelaeus 2000, s. 353–356.</ref> Tämän jälkeen kirje hyväksyttiin yleisesti eri [[koodeksi|koodekseihin]], mutta se jäi pois esimerkiksi [[800-luku|800-luvulle]] ajoitetusta [[Codex Boernerianus|Codex Boernerianuksesta]].<ref
Johanneksen ilmestyskirja on oma aineistonsa, ja se on Uuden testamentin ainoa [[apokalypsi]] eli ilmestyskirja. Teos on laadittu huolella ilmestysten sarjoista. Ilmestyskirjallisuudelle tyypilliseen tapaan sanoma on verhottu peitekielisiin näkyihin. Kirjallisuuslajiin kuuluu tietty hämäryys ja selittämättömyys. Johannes esiintyy teoksessa omalla nimellään. Ilmestyskirjan ja Johanneksen evankeliumin erot ovat niin suuret, että jo monet varhaiskristilliset [[kirkkoisä]]t katsoivat ne eri kirjoittajien työksi. Teos on todennäköisesti syntynyt 90-luvulla Vähässä-Aasiassa.<ref name="johdatusraamattuun30">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 284–299.</ref>
Rivi 258:
{{pääartikkeli|[[Raamatulliset käsikirjoitukset]]}}
Varhaisimmat [[Raamatulliset käsikirjoitukset|käsikirjoitukset]] tehtiin alun perin [[papyrus]]käärölle. Toisen vuosisadan alkupuolelta lähtien tekstejä ryhdyttiin kirjoittamaan papyrusten ja [[pergamentti]]en asemasta kirjanmuotoisiin [[koodeksi|koodekseihin]]. Uusi valmistustekniikka mahdollisti noin sadan pergamenttilehden sitomisen kirjaksi, mikä vastaa neljää evankeliumia. Tämä herätti kysymyksen, mitkä evankeliumit otetaan mukaan koodeksiin ja mitkä jätetään siitä pois.<ref
Yhtään alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, vaan tekstit ovat moninkertaisia kopioita, joista nykypäivään asti on säilynyt noin 5 000 katkelmaa. Kokonaisen Uuden testamentin sisältävät kirjat ovat neljänneltä ja viidenneltä vuosisadalta, kuten [[Codex Vaticanus]], [[Codex Sinaiticus]], [[Codex Alexandrinus]] ja [[Codex Bezae Cantabrigensis]].<ref name="johdatusraamattuun31">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 186–187.</ref>
Käsikirjoitukset poikkeavat monissa kohdin toisistaan. Syynä tähän ovat kopiokirjoittajien omat muokkaukset sekä inhimilliset virheet. Uuden suomalaisen luterilaisen [[Uusi kirkkoraamattu|kirkkoraamatun]] lukija huomaa kopioihin kohdistuvan tutkimuksen tuloksia siitä, että jotkut jakeet on laitettu [[Sulkeet|sulkuihin]].<ref name="johdatusraamattuun31">Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 186–187.</ref>
| |||