Ero sivun ”Sukunimi” versioiden välillä

[arvioimaton versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Nenoniel (keskustelu | muokkaukset)
Nenoniel (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 27:
Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.genealogia.fi/genos/65/65_111.htm | Nimeke=Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret | Julkaisija=Suomen Sukututkimusseura | Viitattu=1.2.2008}}</ref> Talonnimeä käytettiin myös asukkaiden lisänimenä, ja sitä kautta siitä tuli sukunimi. Suuri osa näistä nimistä sisältää johtimen -la/-lä. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä [[Mäkelä]], joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi [[Markkula]] on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä -la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.<ref>http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668</ref> ja tästä nimestä on tullut myös talon asukkaista käytetty lisänimi ja sitä myötä heidän sukunimensä. Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on [[Mattila]]. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja la/lä-loppuisia nimiä kuten [[Maijala]].<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, artikkeli Maijala</ref>
 
Toisaalta Saimaan Savilahden tienoilla (nykyisen [[Mikkeli]]n seudulla) syntyi jo keskiajalla vahva, nimistöntutkija [[Sirkka Paikkala]]n mukaan ehkä jopa koko maailman ensimmäinen tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Suomen Ruotsin vallassa olon ja autonomisena suuriruhtinaskuntana olemisen. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin menetelmin todistaa vakaasti periytyviksi. Yleensä saman vanhan itäsuomalaisen sukunimen kantajat ovat kaikki samaa sukua (nimen pohja on yhtenäinen).<ref>http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm</ref> Periytyvyys näyttää olleen itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm | Nimeke=Sukunimet sukututkimuksessa | Tekijä=Paikkala, Sirkka | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija=Suomen Sukututkimusseura | Viitattu=19.8.2008}}</ref>
 
Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte ''-(i)nen'', mikä on ollut [[savolaismurteet|savolaismurteiden]] alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi [[Korhonen]], kuudenneksi yleisin [[Hämäläinen]] ja yhdeksänneksi yleisin [[Heikkinen]] ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Tosin naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella [[feminiinijohdin|-tar/-tär]]. Tässä on muistettava astevaihtelu ja muutkin äännevaihtelut. Esimerkiksi naispuolisesta Ikosesta voitiin käyttää nimeä Iotar, naispuolisesta Koposesta nimeä Kovotar, naispuolisesta Leinosesta nimeä Leinotar, naispuolisesta Sutisesta nimeä Sudetar tai Suetar, naispuolisesta Kirjavaisesta nimeä Kirjavatar, naispuolisesta Korhosesta nimeä Korhotar, naispuolisesta Partasesta nimeä Parratar. Itäsuomalainen nainen piti oman sukunimensä avioituessaankin. Esim. Korhosen tyttärestä tuli Korhotar, ja tämä nimi säilyi hänen avioituessaankin.