Ero sivun ”Taistelu Britanniasta” versioiden välillä

17 merkkiä lisätty ,  4 vuotta sitten
p
siistiminen, typos fixed: mukaanl → mukaan l using AWB
p (Removing Link FA template (handled by wikidata))
p (siistiminen, typos fixed: mukaanl → mukaan l using AWB)
}}
 
'''Taistelu Britanniasta''' ({{k-en|The Battle of Britain}}) eli [[Yhdistynyt kuningaskunta|Ison-Britannian]] [[ilmasodankäynti|ilmasota]] käytiin [[toinen maailmansota|toisessa maailmansodassa]] Britannian [[Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat|Kuninkaallisten ilmavoimien]] (''Royal Air Force eli RAF'') ja [[natsi-Saksa]]n [[Luftwaffe (Wehrmacht)|Luftwaffen]] välillä. Taistelu käytiin aikavälillä 10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940. Taistelun nimi tulee puheesta, jonka pääministeri [[Winston Churchill]] piti parlamentin alahuoneessa 18. kesäkuuta 1940: ”Taistelu Ranskasta on ohitse, mutta taistelu Britanniasta on vasta alkamassa.”<ref>http://www.battleofbritain.net/0001.html Battle of Britain 1940</ref>
 
Maailman ensimmäisessä lähes yksinomaan ilmavoimien käyttöön perustuneessa kamppailussa Luftwaffe yritti saavuttaa [[ilmaherruus|ilmaherruuden]] [[Englannin kanaali]]n ja Etelä-Englannin yläpuolella. Ilmatilan hallintaa pidettiin edellytyksenä [[operaatio Merileijona]]lle eli [[maihinnoususotatoimi|maihinnousulle]] [[Englanti]]in. Taistelu jakautui Luftwaffen suunnitelman ja RAF:n vastatoimien myötä useaan vaiheeseen. Taistelu Britanniasta päättyi brittien voittoon. Sen virallinen muistopäivä Britanniassa on 15. syyskuuta.<ref name="Price">Alfred Price</ref>
===Royal Air Force (RAF)===
{{Pääartikkeli|[[Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat]]}}
Royal Air Forcea eli kuninkaallisia ilmavoimia komensi ilmamarsalkka Sir [[Hugh Dowding]]. Heinäkuun 1940 alussa briteillä oli välittömässä palveluvalmiudessa 347 Hurricane-hävittäjää 29 eri laivueessa ja 199 Spitfire-hävittäjää 19 eri laivueessa. Varikoilla olevat mukaanlukienmukaan lukien koneita oli 754. Lisäksi oli 10 laivuetta raskaita Defiant-hävittäjiä ja hävittäjiksi muunnettuja Bristol Blenheim -pommikoneita.<ref name="McKinstry"/> Laivueet oli jaettu neljään rykmenttiin (''Group''), jotka olivat numeroiltaan 10, 11, 12 ja 13. Niiden vastuualueet olivat Etelä-Wales ja Länsi-Englanti (10. rykmentti), Suur-Lontoo ja Kaakkois-Englanti (11. rykmentti), Keski- ja Itä-Englanti (12. rykmentti) sekä Pohjois-Englanti ja Skotlanti (13. rykmentti). Rykmenttien komentajina olivat Quintin Brand (10.), Keith Park (11.), [[Trafford Leigh-Mallory]] (12.) ja Richard Saul (13.). Heidän sotilasarvonsa vastasivat Parkin tapauksessa lähinnä kenraalia (Air Chief Marshal), muuten kenraalimajuria (Air Vice Marshal).
 
[[Dunkerquen evakuointi|Dunkerquen evakuoinnin]] suojaaminen oli RAF:n Britannian yksiköiden tulikoe. Hävittäjät toimivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lukumääräistä ylivoimaa vastaan. Hävittäjät eivät voineet täysin estää Luftwaffen toimintaa tai olla näkyvästi läsnä, mikä aiheutti katkeruutta maavoimissa.<ref name="McKinstry">Leo McKinstry</ref> RAF:n taisteluhenki oli hyvä, vaikka tappiot olivat raskaita. Osa koneista menetettiin polttoaineen loppumisen vuoksi. Sama ongelma toistui saksalaisilla hävittäjälentäjillä Britannian ilmasodassa. Kotimaan yllä taisteleminen kohotti RAF:n moraalia. Alasammutulla lentäjällä oli mahdollisuus palata yksikköönsä välittömästi tai ainakin tietoisuus hoidosta haavoittumisen sattuessa.
Luftwaffe käytti [[pommikone]]ita, [[syöksypommittaja|syöksypommittajia]], [[hävittäjä (lentokone)|hävittäjiä]] ja tiedustelukoneita. Luftwaffen koneita ei kuitenkaan ollut suunniteltu operaatio Merileijonan toteuttamisen vaatimiin strategisiin operaatioihin, vaan nopeisiin iskuihin [[Wehrmacht]]in salamasodan tukemiseksi. Tämä oli pääsyy ongelmiin, joita Luftwaffella oli saamiensa tehtävien toteuttamisessa. Esimerkiksi pommittajille ei suhteellisen lyhyen toimintasäteen vuoksi voitu valita vaihtelevia lentoreittejä puolustuksen painopisteiden välttämiseksi. Lentolaivasto 3:n pommittajien tukikohdat sijaitsivat puolikaarella, joka ulottui [[Pariisi]]n länsipuolelta Hollantiin. Tanskasta ja Norjasta tehtiin hyökkäyksiä Britannian pohjoisosiin. Syöksypommittajien tukikohdat olivat [[Lille]]n ja [[Rouen]]in kaupunkien välillä.
 
Pahin heikkous oli [[Me 109]] -hävittäjäkoneiden lyhyt toimintasäde, joka rajoitti taistelualueen noin yhteen kymmenesosaan Britteinsaarista. Toiminta-ajan maksimoimiseksi hävittäjien tukikohdat sijaitsivat Calais’n, [[Normandia]]n ja Cotentinin niemimaan alueilla mahdollisimman lähellä Englantia. Hävittäjät eivät voineet saattaa lentolaivasto 5:n pommittajia, jotka kokivat raskaita tappioita tekemissään hyökkäyksissä.
 
Pommittajille voitiin antaa hävittäjäsuojaa vain eteläisimmässä Englannissa, joten lentokonetehtaat ja tärkeät telakat esimerkiksi [[Liverpool]]issa olivat käytännössä saksalaisten ulottumattomissa. Ilman hävittäjäsuojaa tehdyt päivähyökkäykset aiheuttivat saksalaisille sietämättömät tappiot. Yöpommituksissa taas ei saavutettu riittävää tarkkuutta. Alkuvaiheessa oli vielä ehdoton siviilikohteiden pommituskielto.
 
Luftwaffe pyrki RAF:n tuhoamiseen lähettämällä voimakkaita lento-osastoja sen lentokenttiä sekä tutka-asemia ja johtokeskuksia vastaan. Toisaalta tavoitteena oli myös vetää vihollisen hävittäjät kuluttaviin taisteluihin. Englannin kanaalin yllä pyrittiin estämään brittien merenkulku. Oman henkisen rasituksensa saksalaisille lentäjille aiheutti tietoisuus mahdollisesta [[sotavanki|sotavankeudesta]], jos kone ammuttaisiin alas. Ilmasodan aikana Luftwaffe menetti 1&nbsp;887 konetta.
 
Saksalaisten sukellusveneet eivät tuolloin vielä vähäisen lukumääränsä vuoksi kyenneet estämään polttoainetoimituksia [[Yhdysvallat|Yhdysvalloista]] ja [[Kanada]]sta. Britannian ”merisaartoa” toteutti vain noin 4–6 [[sukellusvene]]ttä kerrallaan, kun saksalaisten laskelmien mukaan veneitä olisi tarvittu tehokkaaseen saartoon noin 300.
* [[Supermarine Spitfire]] -hävittäjä. Keskikorkeuksissa ketterämpi kuin Bf 109, mutta hävisi nousukyvyssä. Joistakin heikkouksistaan huolimatta Spitfire on usein arvioitu parhaaksi taistelussa Britanniasta käytetyksi hävittäjätyypiksi.
 
Brittikoneet oli varustettu [[Rolls-Royce Merlin]] III -moottorilla, joissa oli kaasutin. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin-moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli ahdistettuna tapana paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf-109:n ohjaimet tosin olivat oikaisussa hyvin raskaat. Matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.<ref>Valtonen 1999 s. 232−233</ref>
 
Sekä Spitfiren että Hurricanen ketteryys ja hyvä ohjattavuus tuottivat voittoja briteille. Spitfiren siipi tuotti paremman nostovoiman. Sen suunnittelu esti elliptisen siiven arvaamattoman sakkaamisen ja kaatumisen syöksyyn, mikä oli vaarana Bf 109 -koneilla. Lisäksi brittihävittäjät olivat hyvin aseistettuja. Kahdeksan konekivääriä olivat tulinopeudeltaan tehokkaammat kuin Bf 109:n kaksi kiväärikaliiberista runkokonekivääriä (MG 17) ja kaksi 20 mm:n siipitykkiä (MG FF), joiden rumpulippaiden kapasiteetti oli pieni. Runkoon sijoitettujen konekiväärien kohdistaminen oli helpompaa. Tykin ammusten osumateho oli parempi kuin konekiväärin. Konekivääreillä osuminen oli helpompaa suuren tulinopeuden ansiosta. De Wilde -sytytysluotien käyttöönotto paransi tuhovaikutusta.
| [[Etelä-Rhodesia|Etelärhodesia]]laisia || 1
|}
Briteille tuotti suuren ongelman koulutettujen lentäjien puute. Pulaa korjattiin rekrytoimalla Britanniaan paenneita puolalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä pilotteja. Lentäjiä otettiin myös laivaston lentojoukoista (Fleet Air Arm). Kuninkaallisiin ilmavoimiin oli myös liittynyt lentäjiä eri puolelta Britannian entisiä siirtomaa-alueita. Yhdysvalloistakin heitä liittyi vapaaehtoisina.
 
Natsi-Saksan valtaamista maista paenneista lentäjistä eniten oli puolalaisia, ja heistä muodostettiin Hurricanella lentäneet 302- ja 303-laivueet. Ne saivat pian mainetta raivokkaasta taistelutavastaan. Laivue 303 saavutti 44 pudotusta, mikä oli eniten kaikista Hurricanella lentäneistä yksiköistä.<ref>Leo name="McKinstry<"/ref> Useilla pakolaislentäjistä oli taistelukokemusta. Tŝekkiläinen Frantisek Dolezal oli taistellut ensin Ranskassa paettuaan Sudeettialueiden miehitystä.<ref>1192.html</ref> Hän saavutti taistelussa Britanniasta kuusi pudotusta, joista oli kolme jaettua. Puolalaisista Spitfire-koneilla lentäneistä menestyksekkäin oli Henryk "Sneezy" Szczęsny.<ref>http://www.cieldegloire.com/005_szczesny.php (Viitattu 24.9.2014)</ref> Hän saavutti neljä henkilökohtaista ja yhden jaetun voiton. Puolassa hän oli ampunut alas kaksi konetta.<ref>Price, 2002: s. 27</ref> Monien pakolaislentäjien kielitaidottomuus aiheutti ongelmia.<ref>Szczesny.htm</ref> Heidän tappionsa olivat kuitenkin selvästi pienemmät kuin varsinaisten brittilentäjien{{Lähde|16. syyskuuta 2008}}, mikä johtui siitä, että heillä oli usein taistelukokemusta entuudestaan.
 
Yhdysvaltalainen Hurricane-laivueessa ''Eagle Squadron'' lentänyt William Dunn saavutti kolme pudotusta. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen maansa hävittäjä-ässä toisessa maailmansodassa lentäessään Spitfire Mk II -konetta.<ref>Alfred name="Price<"/ref> Majuri [[Adolph Malan]] oli menestyksekkäin eteläafrikkalaisista. Hän saavutti taistelussa Britanniasta 21 pudotusta, joista kuusi oli jaettua. Hän oli merkittävä taktikko. Uusiseelantilainen luutnantti Alan Deere pudotti 15 konetta, joista kaksi oli jaettuja ilmavoittoja. Tuleva irlantilainen ässä [[Paddy Finucane|Brendan ”Paddy” Finucane]] (yhteensä 26 täyttä ja kuusi jaettua ilmavoittoa) pudotti taistelussa Britanniasta yhden koneen. Kanadalaisia pilotteja oli mukana taistelussa, koska Kanada oli ulkopolitiikassaan Yhdistyneen kuningaskunnan alainen. Australialla ja Uudella-Seelannilla oli omat ilmavoimat, mutta myös niiden lentäjiä oli vapaaehtoisina mukana. Eniten ilmavoittoja RAF:n riveissä tuona aikana (heinäkuusta lokakuuhun 1940) saavutti [[Eric Lock]], 23 kappaletta.
 
[[Kuva:Piloci 303.jpg|thumb|left|RAF:n puolalaisen 303. lentolaivueen lentäjiä]]
 
==Lukumääriä==
Luftwaffella oli taistelun alussa selkeä ylivoima.<ref>http://news.bbc.co.uk/onthisday/hi/dates/stories/july/10/newsid_3516000/3516193.stm</ref>
 
Elokuun toisella viikolla briteillä oli 750 hävittäjää taisteluvalmiudessa, 350 hävittäjää huollossa ja 300 reservissä. Saksalla oli samaan aikaan 702 yksimoottorista ja 227 kaksimoottorista hävittäjää, joista taisteluvahvuudessa oli 550–600. Tämän lisäksi pommikoneita oli 875 ja syöksypommittajia 316.<ref>Lappalainen s. 185</ref><ref>Basil Collierin vuoden 1974 tutkimus</ref> Taistelun edetessä brittien lukumääräinen ylivoima kasvoi jatkuvasti. Puolustuksen rakenteesta johtuen saksalaisten oli mahdollista kiistää brittien ilmaherruus ajallisesti ja paikallisesti. Lisäksi heidän tappionsa jakautuivat sekä pommittajille että hävittäjille, kun taas RAF menetti pelkästään hävittäjiä lentäjineen.
Toisen vaiheen varsinaisena aloituksena pidetään Göringin 13. elokuuta aloittamaa [[Adlerangriff]]-suurhyökkäystä ({{k-fi|Kotkahyökkäys}}) RAF:n tukikohtia vastaan.
 
23. elokuuta saakka hyökkäyksiä tehtiin tutka-asemia ja lähimpiä hävittäjätukikohtia vastaan. Hyökkäykset lentokentille olivat vaikeita ja tappiollisia tehtäviä ilmatorjunnan ja hyvän naamioinnin vuoksi. <ref name="GAL">Galland</ref> Norjasta ja Tanskasta käsin toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja lentolaivasto 5 vedettiin pois taistelusta. RAF:n lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla.<ref name="Kershaw">Kershaw s. 169–188</ref> Myös saksalaislentäjillä rasitus oli äärimmäistä erityisesti hävittäjälentäjillä, jotka suorittivat jopa viisi tehtävää päivässä.<ref name="Kershaw"/>
Ventnorin tutka-asema [[Wightsaari|Wightsaarella]] tuhoutui näissä hyökkäyksissä. Sen menetys onnistuttiin salaamaan ja tilalle tuotiin liikkuva tutkayksikkö.
 
 
===Neljäs vaihe===
Neljännessä vaiheessa 24. elokuuta hyökkäykset kohdistettiin [[Lontoo]]seen. Tämä oli seurausta Luftwaffen pommitusmuodostelman erehdyksestä, jossa pommitettiin siviilikohteita. Winston Churchill määräsi kostohyökkäyksen [[Berliini]]in. Adolf Hitler puolestaan määräsi kostohyökkäyksiä Lontooseen vastoin aiempaa käskyään.<ref name="Toinen maailmansota">''Toinen maailmansota''</ref> Saksalaisten tarkoitus ei ollut samanaikaisesti vähentää brittien ilmapuolustukseen kohdistuvaa painetta, mutta Luftwaffen voimat eivät riittäneet molempiin tehtäviin tehokkaasti.
 
Ensimmäinen merkittävä ”Blitz” (''salama'') eli Britannian kaupunkien pommitus tehtiin 7. syyskuuta noin 600 pommikoneen voimalla. Pommitukset saavuttivat huippunsa 15. syyskuuta, jolloin Luftwaffe pommitti kaupunkia yli 1&nbsp;000 pommikoneen voimalla. Luftwaffe menetti tässä yhdessä iskussa 56 lentokonetta ja RAF 26. Luftwaffe luopui myöhemmin päivänvalossa suoritettavista pommituslennoista.
Merkittävin yöpommitus tehtiin [[Coventry]]yn 14. marraskuuta 1940, kun Luftwaffen miltei 500 yöpommittajaa iskivät kaupunkiin surmaten 500 siviiliä ja tuhoten valtavia alueita. Pommittajat hyökkäsivät saman yön aikana kolme eri kertaa pudottaen kaupunkiin 1&nbsp;200 pommia, 30&nbsp;000 palopommia ja 50 laskuvarjomiinaa.<ref>Hyvönen s. 118</ref> Saksalaisilla oli käytössä alkeellinen radiosuunnistusjärjestelmä ''Knickebein'' (”pihtikinttu”). Lähes 5&nbsp;000 kotia ja 75 prosenttia kaupungin teollisuudesta tuhoutui. Päämaalina pommituksessa oli kaupungin sotateollisuus, varsinkin sen tärkeä lentokoneteollisuus. Yötorjunta oli kehittymätöntä, mutta eri syistä johtuvat onnettomuudet olivat hyökkääjälle yhtä suuri riski kuin torjunnan vaikutukset.
 
Saksalaisten sodanjohto syytti päiväpommitusten epäonnistumisesta hävittäjäyksiköitä. Göring esitti virheellisesti, että hävittäjät olisivat kieltäytyneet pommittajien saattotehtävistä.<ref name="GAL"/> Kolmasosa hävittäjistä määrättiin muutettaviksi hävittäjä-pommittajiksi. Tämä heikensi moraalia ja nosti edelleen jännitteitä ylimmän johdon ja laivueiden esimiesten välillä.
 
Molemmat osapuolet olivat järjestäneet meripelastuspalvelun, joka poimi alasammutut lentäjät tehokkaasti. Molemmilla oli muunneltuja torpedoveneitä ja erilaisia nopeita rannikkoaluksia nimenomaan pelastustehtäviä varten, koska koulutetut lentäjät olivat tärkeitä. Myös vastapuolen miehistöä saatettiin pelastaa, mikä tietenkin vei pelastetun sotavankeuteen.
Luftwaffe ei onnistunut tuhoamaan RAF:n voimia, ja lähestyvä syksy ja talvi tekivät maihinnousuyrityksestä käytettävissä olevilla aluksilla vaarallisen. 17. syyskuuta oli asetettu takarajaksi. Toisaalta Hitler toivoi edelleen erillistä aselepoa Britannian kanssa, mutta myös hänen aikeensa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevasti päätöksessä luopua maihinnousuyrityksestä.
 
Taistelun kuluessa RAF:n pommikoneet ja Britannian rannikkolennosto (Coastal Command) pommittivat satamiin koottuja maihinnousualuksia ja itse satamia. Syyskuussa britit havaitsivat, että aluksia oltiin siirtämässä pois.<ref>'' name="Toinen maailmansota''<"/ref>
 
=== Talven aikainen ilmasota ===
10 638

muokkausta