Ero sivun ”Fagerholmin III hallitus” versioiden välillä

ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Presidentti Urho Kekkonen antoi eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostamistehtävän aluksi SKDL:n edustajalle, entiselle sisäministerille ja presidenttiehdokkaalle [[Eino Kilpi|Eino Kilvelle]], mutta kumpikaan sosialidemokraattinen ryhmä ei hyväksynyt Kilpeä pääministeriksi. Myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö ja Neuvostoliiton sanomalehdistö ottivat kantaa hallituksen muodostamiseen suosittelemalla SKDL:n ja SDP:n opposition ottamista hallitukseen ja vastaavasti [[Väinö Tanner|tannerilaisten]] sosialidemokraattien jättämistä pois. Muutaman välivaiheen jälkeen eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm sai kokoon viiden puolueen hallituksen, joka nojasi eduskunnassa vahvaan 147 paikan enemmistöön. SDP:lla ja [[Kokoomus|Kokoomuksella]] oli hallituksessa neljä paikkaa kummallakin, [[Maalaisliitto|Maalaisliitolla]] kuusi sekä kummallakin kansanpuolueella yksi. Urho Kekkosen kerrotaan hallituksen nimittäessään sanoneen lukemaansa ministerilistaa huonoimmaksi puheeksi, jonka hän oli koskaan pitänyt, vaikka se ei ollutkaan hänen itse kirjoittamansa.<ref name="Zetterberg"> Seppo Zetterberg (toim.): ''Suomen historian Pikkujättiläinen'', s. 853–854. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.</ref>
 
Hallitus ilmoitti noudattavansa tiukkaa talouspolitiikkaa, mitä helpotti se, että tällaista linjaa kannattivat sekä Kokoomus että SDP:n tannerilainen siipi. Ulkopolitiikassa julistettiin Suomen haluavan pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja lujittaa suhteitaan kaikkiin maihin, etenkin naapureihin. Varsin pian saatiin kuitenkin havaita, ettei hallitus voinut millään keinoin saavuttaa Neuvostoliiton luottamusta. Neuvostolehdistöllä oli kuitenkin esitettävänään vain melko vähäpätöisiä tyytymättömyyden aiheita, mm. Suomessa julkaistuja "neuvostovastaisia" muistelmateoksia ja pilapiirroksia,; joidenrivien tekijöistävälistä mainittiinvoitiin nimeltäpäätellä viimeksi mainittujen osalta viitatun ''[[Helsingin Sanomat|Helsingin Sanomien]]'' [[Kari Suomalainen|Kari Suomalaiseen]]. Jollakin tavoin merkittävänä voitiin kylläkin pitää sitä, että [[Otto Ville Kuusinen|Otto Ville Kuusiselta]] oli evätty [[viisumi]], mikä tosin oli tapahtunut jo Kuuskosken hallituksen aikana.<ref name="Zetterberg"/> Yksittäisistä ministereistä eniten tyytymättömyyttä herättivät sosiaaliministeri Väinö Leskinen – joka olisi itse halunnut kauppa- ja teollisuusministerin salkun –, kulkulaitosministeri [[Olavi Lindblom]] ja kokoomuslainen maatalousministeri [[Niilo Kosola]], jonka isä [[Vihtori Kosola]] oli kuulunut 1930-luvulla [[Lapuanliike|Lapuanliikkeen]] johtomiehiin.<ref> K.-A. Fagerholm: ''Puhemiehen ääni'', s. 318. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.</ref> Hallituksen ulkoministeriksi tullut [[Johannes Virolainen]] yritti vedota SDP:n puheenjohtajaan Väinö Tanneriin Leskisen jättämiseksi hallituksen ulkopuolelle, mutta Tanner torjui vetoomuksen tylysti ja korosti, että SDP:n eduskuntaryhmällä oli yksinoikeus nimetä puolueen ministerit.<ref> Johannes Virolainen: ''Kuvat kulkevat'', s. 202. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13165-6.</ref>
 
Konkreettisena tyytymättömyyden ilmauksena Neuvostoliitto veti Helsingin-suurlähettiläänsä [[Viktor Lebedev]]in kotiin ilman [[protokolla]]n edellyttämiä hyvästelykäyntejä syyskuun puolivälissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmoitettiin Lebedevin siirtyneen muihin tehtäviin eikä hänelle nimitettäisi seuraajaa Helsinkiin. Lisäksi kauppaneuvottelut ja mm. [[Saimaan kanava]]n vuokrausta koskeneet neuvottelut keskeytettiin. Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Ulkoministeri [[Johannes Virolainen]] jätti paikkansa perusteluja esittämättä joulukuun alussa ja häntä seurasivat muut maalaisliittolaiset ministerit, minkä jälkeen Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.<ref name="Zetterberg"/>
48 688

muokkausta