Wikipedia

Ero sivun ”Yhdysvaltain vapaussota” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
SeeggeAWBBot (keskustelu | muokkaukset)
10 638 muokkausta
clean up, typos fixed: irroi → irro, lukuuno → lukuun o (2), poissaolle → poissa olle using AWB
Rivi 22:
}}
 
'''Yhdysvaltain vapaussota''' on vuosina 1775–1783 käyty sota, jossa [[Pohjois-Amerikka|Pohjois-Amerikan]] [[Ison-Britannian kuningaskunta|brittiläiset]] [[siirtokunta|siirtokunnat]] itsenäistyivät [[Brittiläinen imperiumi|brittiläisestä imperiumista]].
 
Vuosien 1775 ja 1777 välillä sotaa käytiin [[Ison-Britannian kuningaskunta|Ison-Britannian]] ja kolmentoista siirtokunnan välillä, jotka olivat vuonna 1776 julistautuneet itsenäiseksi nimellä [[Yhdysvallat|Amerikan Yhdysvallat]]. Vuonna 1777 sota laajeni käsittämään [[Ranska]]n, [[Espanja]]n ja [[Alankomaat]]. Briteillä oli lähes koko sodan ajan laivastoherruus, jonka avulla he pystyivät valtaamaan merkittävimmät satamakaupungit, mutta maaseuduilla amerikkalaiset pystyivät pitämään puoliaan. [[Intiaanit]] taistelivat konfliktin molemmilla puolilla kannattaen suurimmaksi osaksi Isoa-Britanniaa. [[Toinen mannermaakongressi]] nimitti [[George Washington]]in [[siirtokuntien armeija]]n johtoon 15. kesäkuuta 1775. Brittien joukkojen ylipäällikköinä toimivat kenraalit [[William Howe]] ja [[Henry Clinton]].
Rivi 30:
==Sodan taustat==
 
Britannia pyrki säilyttämään siirtokuntansa Pohjois-Amerikan itärannikolla lähinnä raaka-aineiden tuottajina, mikä haittasi niiden teollisuuden kehitystä. Tämä sekä [[Appalakit|Appalakkien]] vuoriston länsipuolelle suuntautuneen asutuksen kieltäminen ärsyttivät siirtokuntalaisia. Myös monet uudet verot, joiden tarkoitus oli maksattaa [[Seitsenvuotinen sota|seitsenvuotisen sodan]] (1755–1763) kulut siirtokuntien asukkailla, sai heidät pohtimaan Britannian oikeutta määrätä siirtokuntien sisäisistä asioista.
 
Emämaan ja siirtokuntien välit kiristyivät vuonna 1770, kun Englannista lähetettiin yhä enemmän sotilaita [[Boston]]iin valvomaan valtiovarainmaaministeri [[Charles Townshend (valtiovarainministeri)|Charles Townshendin]] kehittämien [[Townshendin lait|lakien]] noudattamista. Seuranneen [[Bostonin verilöyly]]n aikana brittisotilaat surmasivat useita bostonilaisia.<ref name="Bent 2010 20-23">Benton Minks 2010, s. 20–23.</ref>
[[Tiedosto:Boston Tea Party Currier colored.jpg|thumb|300px|Bostonin Teekutsut.]]
Verilöylyn jälkeen Townshendin lait kumottiin lukuunottamattalukuun ottamatta [[teelaki]]a, jonka [[Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti]] jätti voimaan valtaoikeuksiensa merkiksi. Kun siirtokuntalaiset ostivat teensä mieluummin salakuljettajilta, pääministeri [[Frederick North]] sääti uuden teelain, joka nosti taloudelliseen ahdinkoon ajautuneen [[Englannin Itä-Intian kauppakomppania]]n monopoliasemaan Amerikan markkinoilla. Vaikka teen hinta pudotettiin minimiin, siirtokunnan kauppiaat kieltäytyivät ottamasta sitä myyntiin.<ref name="Bent 2010 26">Benton Minks 2010, s. 26.</ref>
 
Erimielisyydet puhkesivat, kun Bostonin asukkaat järjestivät poliittisen protestin brittien hallintoa ja teelakia vastaan. Amerikkalaisen isänmaallisen kansanliikkeen johtajiin lukeutuneen [[Samuel Adams]]in laatima suunnitelma toteutettiin joulukuussa 1773. Tuolloin intiaaneiksi naamioituneet "Vapauden pojat" tunkeutuivat kolmeen Bostonin satamassa olleeseen englantilaiseen alukseen ja heittivät kaikki laivoissa olleet kallisarvoiset teelaatikot mereen.<ref name="Bent 2010 26">Benton Minks 2010, s. 26.</ref> Tapaus tunnetaan historiassa [[Bostonin teekutsut|Bostonin teekutsuina]]. Uutinen otettiin innokkaasti vastaan [[Charleston (Etelä-Carolina)|Charlestonin]] ja [[New York]]in satamissa ja teevarastot tyhjennettiin veteen tai jätettiin purkamatta.<ref name="Bent 2010 27">Benton Minks 2010, s. 27.</ref>
 
Vuonna 1774 Englanti [[Quebec Act|liitti]] [[Ohio (joki)|Ohiolaakson]] maat [[Quebec|Quebecin provinssiin]] torjuen näin [[Virginia]]n, [[New York (osavaltio)|New Yorkin]], [[Connecticut]]in ja [[Massachusetts]]in vaatimukset alueeseen. Teon pyrkimyksenä oli hallinnon tehostaminen ja tuottoisan [[Turkiskauppa|turkiskaupan]] turvaaminen [[Lontoo]]n kauppiaiden käsiin. Toimenpide kuitenkin vain joudutti Englannin ja sen siirtokuntien lopullista välirikkoa.<ref name="Henri 1985 56">Henriksson 1985, s. 56.</ref>
Rivi 51:
 
===Kanada ===
Tilanteen ollessa Bostonissa pitkään umpikujassa [[Siirtokuntien kongressi|siirtokuntien kongressi]] etsi muualta mahdollisuuksia aloitteen tekemiseen. Tärkeimmäksi toimenpiteeksi nousi kongressin valtuuttama hyökkäys [[Kanada]]an. Sotaretken tarkoituksena oli rohkaista Kanadan-ranskalaiset liittymään mukaan vallankumoukseen, sillä Britannia oli valloittanut maan 15 vuotta aiemmin. Kanadalaisilla ei ollut kuitenkaan halua yhtyä kapinaan brittejä vastaan.<ref name="Lan 2009 294">Lanning 2009. s. 294.</ref>
 
Syksyllä 1775 [[prikaatinkenraali]] [[Richard Montgomery]] marssi pohjoiseen Fort Ticonderogasta 1&nbsp;700 miliisin kanssa ja valloitti [[Montreal]]in 13. marraskuuta. Kanadan kuvernööri, kenraali [[Guy Carleton]] pakeni kaupungista [[Québec (kaupunki)|Québeciin]]. [[Eversti]] [[Benedict Arnold]] johti toista sotaretkeä, joka osoittautui logistiseksi painajaiseksi. Suuri osa sotilaista sairastui isorokkoon ja Arnoldin saapuessa Québeciin hänellä oli jäljellä 600 matkalle lähteneestä 1&nbsp;100 sotilaasta. Amerikkalaisten joukot [[Québecin taistelu|hyökkäsivät Québeciin]] 31. joulukuuta, mutta kärsivät briteille perinpohjaisen tappion. Jäljelle jääneet amerikkalaiset leiriytyivät Québecin ulkopuolella kevääseen asti, kunnes vetäytyivät etelään.<ref name="Lan 2009 295">Lanning 2009. s. 295.</ref>
 
Amerikkalaiset yrittivät tunkeutua takaisin Québeciin, mutta kärsivät uuden tappion [[Trois-Rivièresin taistelu|Trois-Rivièresissä]] 8. kesäkuuta 1776. Carleton käynnisti oman hyökkäyksensä ja löi eversti Arnoldin joukot [[Valcourin saaren taistelu]]ssa lokakuussa. Arnold vetäytyi takaisin Fort Ticonderogaan, ja päätti Kanadan sotaretken samaan paikkaan, mistä se oli alkanutkin. Siitä huolimatta Arnoldin ponnistelut olivat viivyttäneet brittien täysimittaista vastahyökkäystä [[Saratogan taistelut|Saratogan sotaretkeen]] vuoteen 1777 asti.<ref name="Hig 1966 106-115">Higginbotham 1966 s. 106 - 115.</ref>
Rivi 62:
15. syyskuuta Howe teki [[Kip’s Bayn maihinnousu|12&nbsp;000 sotilaan maihinnousun]] Manhattanin eteläpuolelle ottaen New Yorkin hallintaan. Amerikkalaiset vetäytyivät [[Harlem]]iin, missä he seuraavana päivänä [[Harlemin taistelu|olivat ahdingossa]], mutta pitivät asemansa. Kun Howe aloitti amerikkalaisten motitusyrityksen lokakuussa ja Washington yritti vetäytyä, armeijat kohtasivat [[White Plainsin taistelu]]ssa 28. lokakuuta 1776. Washington perääntyi jälleen ja Howe palasi Manhattanille ja valloitti marraskuun puolivälissä [[Fort Washingtonin valtaus|Fort Washingtonin]]. Samalla britit saivat noin 2&nbsp;000 vankia Long Islandin taisteluissa saadun tuhannen vangin lisäksi.
 
Tämän jälkeen Howe ryhtyi piirittämään patrioottien asemia, mutta Washington onnistui evakuoimaan armeijansa Manhattanille. Kenraali [[Charles Cornwallis]] jatkoi Washingtonin armeijan jahtaamista [[New Jersey]]n läpi ja amerikkalaiset joutuivat vetäytymään [[Delawarejoki|Delawarejoen]] toiselle puolelle [[Pennsylvania]]an joulukuun alussa. Yöllä 25. joulukuuta 1776 Washington hyökkäsi kuningas [[Yrjö III|Yrjö III:n]] hesseniläisjoukkoja vastaan [[Delawarejoki|Delawarejoen]] yli ja vangitsi tämän jälkeen käydyssä [[Trentonin taistelu]]ssa melkein tuhat hesseniläistä. Cornwallis marssi joukkoineen valtaamaan Trentonin takaisin, mutta Washingtonin taktiikka hyökätä brittien jälkijoukkoon toi voiton amerikkalaisille [[Princetonin taistelu]]ssa 3. tammikuuta 1777. Uuden vuoden päättäessä sotaretken britit asettuivat talvimajoitukseen. Vaikka Howe oli hukannut useita mahdollisuuksia alati pienenevän kapinallisarmeijan murskaamiseksi, britit olivat tappaneet tai vanginneet yli 5&nbsp;000 amerikkalaista. Kapinallisten pääkaupungin [[Philadelphia]]n ollessa iskuetäisyydellä heillä oli hyvät asemat jatkaa sotatoimia keväällä.<ref name="Lan 2009 31-34">Lanning 2009. s. 31-34.</ref>
 
Vuoden vaihtuessa siirtokuntien armeijan näkymät olivat ankeat. Perääntyvän armeijan mukana ollut toimittaja [[Thomas Paine]] kirjoitti: ”Nämä ovat aikoja, jotka koettelevat miesten sieluja.”<ref>[http://www.ushistory.org/Paine/crisis/c-01.htm USHistory.org: Thomas Paine, The Crisis, 23.12.1776 {{en}}] - (ladattu 02.12.2006)</ref> Joukkojen määrä oli huvennut alle 5&nbsp;000 palveluskelpoiseen sotilaaseen ja vuoden loppuun mennessä päättyvien värväysten jälkeen jäljellä olisi vain 1&nbsp;400 miestä. Vaikka maaseudulla brittihallinnon vastustus lisäsi suosiotaan, kongressin epätoivoa kuvasi sen muutto pois Philadelphiasta.
[[Tiedosto:The March to Valley Forge William Trego.png|thumb|right|400px|Washingtonin joukot matkalla ValleyForgeen.]]
 
Tammikuussa 1777 Washington siirtyi talvimajoitukseen New Jerseyn alueelle, mistä käsin miliisi ahdisteli talven ajan brittijoukkoja. Samana vuonna kenraali Howen joukot voittivat Washingtonin armeijan [[Brandywinen taistelu]]ssa 11. syyskuuta ja valtasivat siirtokuntien pääkaupungin Philadelphian. Yritys ajaa brittijoukot tiehensä päättyi häviöön [[Germantownin taistelu]]ssa 2. lokakuuta ja siirtokuntien joukot majoittuivat talveksi Pennsylvanian [[Valley Forge]]en. Washingtonin armeija suoritti sotaharjoituksia seuraavan kevään ajan saksalaisen [[paroni]] [[Friedrich Wilhelm von Steuben]]in johdolla.<ref name="Lan 2009 223">Lanning 2009. s. 223.</ref>
 
===Saratoga ja Philadelphia===
Rivi 73:
Itäisessä New Yorkissa [[Horatio Gates]] ja [[Benedict Arnold]] voittivat [[Saratogan taistelu]]n 17. lokakuuta 1777 brittikenraali [[John Burgoyne]]a vastaan. Saratogan taistelun piti eristää [[Uusi-Englanti]] muista siirtokunnista. John Burgoynen komentama armeijakunta antautui kenraali [[Horatio Gates]]ille. Amerikkalaisten voitto sai [[Ranska]]n solmimaan Yhdysvaltain kanssa [[Treaty of Alliance]] -sopimuksen (suom. Liittoumien sopimus) alkuvuodesta 1778 ja lähtemään mukaan sotaan Britanniaa vastaan. Tätä pidetään Yhdysvaltain itsenäisyyssodan käännekohtana.<ref name="Lan 2009 15">Lanning 2009. s. 15.</ref>
 
28. kesäkuuta 1778 siirtokuntien armeija hyökkäsi [[Monmouthin taistelu]]ssa Philadelphiasta New Yorkiin marssimassa ollutta kenraali [[Henry Clinton]]in brittiarmeijaa vastaan. Vaikka viimeinen suuri taistelu pohjoisissa siirtokunnissa päättyi ratkaisemattomana, se toi myöhemmin etua siirtokunnille.<ref name="Lan 2009 216">Lanning 2009. s. 216.</ref>
 
===Laivastot===
 
Amerikan maaperällä käytyjen taistelujen lisäksi sotaa käytiin myös merellä. [[Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat|Englannin kuninkaallisessa laivastossa]] oli 100 [[Linjalaiva (sodankäynti)|linjalaiva]]a, joista suurin osa oli kuitenkin huonokuntoisia.<ref name="Mack 1993 166">Mackesy 1993 s. 166.</ref> Ensimmäisten vuosien ajan laivoja käytettiinkin lähinnä miehistönkuljetuksiin maalla tehtäviä operaatioita varten. Siirtokuntien joukoilta suuret sotalaivat puuttuivat kokonaan, ja he joutuivat turvautumaan yksityisten omistajien [[Kaappari|kaapparilaivoihinkaappari]]laivoihin, jotka häiritsivät brittijoukkojen kuljetuksia. Washingtonin oma laivasto käsitti alun perin vain kuusi pientä [[kuunari]]a ja [[brigantiini]]a, jotka purjehtivat Bostonin rannikolla.<ref name="Lan 2009 146">Lanning 2009. s. 146.</ref>
[[Tiedosto:BattleOfVirginiaCapes.jpg|thumb|left|270px|Amerikkalaisia ja ranskalaisia sotalaivoja Virginianlahdella.]]
Alkuvuosina vapaussodan meritaistelut olivat toisarvoisessa asemassa. Siirtokuntien kaapparilaivasto teki kuitenkin joitakin menestyksekkäitä hyökkäyksin Amerikan rannikon ulkopuolella kuten [[Nassau]]ssa [[Bahama]]ssa.<ref name="Lan 2009 146">Lanning 2009. s. 146.</ref> Huhtikuussa 1778 [[John Paul Jones (sotilas)|John Paul Jonesista]] tuli ensimmäinen amerikkalainen merisankari, hänen onnistuttuaan valtaamaan vihollisen sota-aluksen ''HMS Draken'' Englannin vesillä.<ref name="Hig 1966 341-346">Higginbotham 1966 s. 341 - 346.</ref>
Rivi 89:
===Sodan loppu===
[[Tiedosto:Treaty of Paris by Benjamin West 1783.jpg|pienoiskuva|[[Benjamin West]] maalasi Pariisin rauhansopimuksen allekirjoituksen. Vain Yhdysvaltain lähettiläät päätyivät kankaalle, sillä brittiläinen delegaatio kieltäytyi poseeraamasta.]]
Vuonna 1781 amerikkalaiset ja ranskalaiset joukot ja Ranskan laivasto saartoivat kenraali Cornwallisin [[Yorktownin piiritys|Yorktownissa]] [[Virginia]]ssa. Washington marssi joukkoineen paikalle ja saartoa kiristettiin, kunnes britit antautuivat. Taistelu oli vallankumouksen huippukohta amerikkalaisten kannalta katsoen ja sen lopputulos takasi Yhdysvaltain itsenäisyyden.<ref name="Lan 2009 8">Lanning 2009. s. 8.</ref>
 
Britannia ja siirtokunnat aloittivat rauhanneuvottelut Pariisissa vuonna 1782 ja syyskuussa 1783 solmittiin [[Pariisin rauha (1783)|Pariisin rauha]].<ref name="roper 2010 20-21">Roper 2010, s. 20–21.</ref> Iso Britannian kuningaskunta tunnusti siirtokuntien itsenäisyyden ja luovutti kaikki intiaaniliittolaistensa maat Appalakkien ja [[Mississippi (joki)|Mississippijoen]] väliltä Yhdysvalloille. Washingtonin ohella ansioituivat muun muassa siirtokuntien Euroopan lähettiläs [[Benjamin Franklin]] ja itsenäisyysjulistuksen laatija [[Thomas Jefferson]].
Rivi 98:
Amerikan vallankumoukselliset, [[Patriootti (Amerikan vallankumous)|patriootit]], nauttivat parhaimmillaan 45 prosentin kannatusta väestössä ja heitä vastassa olevia [[Lojalisti (Amerikan vallankumous)|lojalisteja]] kannatti sodan aikana enimmillään 20 prosenttia.<ref name="Gre 1991 247">Greene 1991 s. 247.</ref> Kaiken kaikkiaan 250&nbsp;000 patrioottia vastassa oli 50&nbsp;000 lojalistia.<ref name="Boa 1966. 264, 655">Boatner 1966 s. 264, 655.</ref>
 
Sodan alkaessa amerikkalaisilla ei ollut vakinaista armeijaa, vaan jokainen siirtomaa oli vastannut puolustuksestaan [[miliisi]]n avulla. Miliisiin osallistuvat miehet palvelivat kerrallaan muutaman viikon tai kuukauden, sillä he eivät olleet halukkaita matkustamaan kauas kotoaan. Lisäksi miliisijoukoilla ei ollut säännöllistä harjoitusta eivätkä ne noudattaneet tiukkaa sotilaskuria. Silti he pystyivät ajoittain toimimaan tehokkaasti brittien vakinaista armeijaa vastaan. Etelävaltioiden miliisijoukot omaksuivat [[Sissisota|sissisodankäynnin]] muotoja ja olivat erityisen tehokkaita ehkäisemään lojalistien toimintaa brittijoukkojen poissaollessapoissa ollessa.<ref name="Bla 1991 59">Black 1991. s. 59.</ref> <ref name="Boa 1966. 707">Boatner 1966 707.</ref> <ref name="Kwa 1996 ?">Kwasny 1996 s. ?.</ref>
 
Sotatoimien koordinoimiseksi siirtokuntien kongressi perusti vakinaisen armeijan ja nimitti [[George Washington]]in sen johtoon 15. kesäkuuta 1775. Siirtokuntien armeija oli jatkuvassa kehitysvaiheessa ja Washington joutui vastentahtoisesti vahvistamaan vakinaista väkeä miliisijoukoilla. Vaikka kahdeksan sotavuoden aikana vakinaisessa armeijassa ja miliisijoukoissa palvelikin 250&nbsp;000 miestä, amerikkalaisten puolella ei samanaikaisesti ollut aseissa kuin korkeintaan 90&nbsp;000 sotilasta. Pohjois-Amerikassa sotineet armeijat olivat Euroopan mittakaavassa pieniä ja Washingtonilla oli parhaimmillaan henkilökohtaisessa komennossaan enintään 17&nbsp;000 sotilasta.<ref name="Bla 1991 27-29">Black 1991. s. 27 - 29.</ref><ref name="Boa 1966. 264">Boatner 1966 s. 264.</ref> <ref name="Duf 1987 17">Duffy 1987 s. 17.</ref> Siirtokuntien laivastossa ja kaapparialuksissa palveli sodan aikana noin 55&nbsp;000 merimiestä.<ref name="Priv">{{Verkkoviite|Osoite=http://www.usmm.org/revolution.html|Nimeke=Privateers and Mariners in the Revolutionary War|Julkaisu=usmm.org|Viitattu=9.8.2014|Kieli={{en}}}}</ref>
 
Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36&nbsp;000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30&nbsp;000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ”[[hesseniläiset|hesseniläisiksi]]”, sillä monet heistä olivat kotoisin [[Hessen-Kassel]]in pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60&nbsp;000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan. <ref name="Boa 1966. 424-466, 655">Boatner 1966 s. 424 - 466.</ref>
 
===Mustat ja intiaanit ===
Rivi 111:
Useimmat [[intiaanit]] [[Mississippi (joki)|Mississippijoen]] itäpuolella joutuivat kohtaamaan sodan. Suurin osa heistä liittyi brittien puolelle, arvioiden mukaan noin 13&nbsp;000 soturia<ref name="Gre 1991 393">Greene 1991 s. 393.</ref> taisteli brittijoukoissa, merkittävimpänä ryhmänä [[Irokeesit|irokeesiliitto]] 1&nbsp;500 miehen vahvuisena.<ref name="Boa 1966. 424-466, 545">Boatner 1966 s. 545.</ref> Jo sodan alussa osa irokeeseista siirtyi tukemaan amerikkalaisia, mutta [[Joseph Brant]]in ja hänen sisarensa [[Molly Brant]]in vaikutusvallan ansiosta suurin osa sotureistä pysyi uskollisena Englannille.<ref name="Wald 1985 110">Waldman 1985, s. 110.</ref> Vuonna 1779 kenraali [[John Sullivan]] joukkoineen hävitti irokeesien pellot ja puutarhat ja poltti arviolta 40 irokeesien kylää. Vallankumouksellisten häikäilemätön toiminta ajoi irokeesit Kanadaan, josta käsin he jatkoivat lojalistien tukemista vuoteen 1781 asti.<ref name="Wald 1985 112">Waldman 1985, s. 112.</ref>
==Sodan uhrit==
Pitkäkestoisen sodan uhrimäärät ovat aiheuttaneet runsaasti väittelyitä. Eräiden lähteiden mukaan aktiivipalveluksessa olleiden kuolleiden amerikkalaisten kokonaismääräksi on arveltu lähes 25&nbsp;000. Tästä määrästä kolmasosa kuoli taisteluissa. Noin 16&nbsp;000 menehtyi sotavankeudessa tai leiripaikoilla puhjenneihin tauteihin.<ref name="Shy 2001 249">Shy 2001 s. 249.</ref>
 
Ne tuhannet sotaveteraanit, jotka saivat työkyvyttömyyseläkkeen vapaussodan vammoistaan muodostivat todennäköisesti vain murto-osan paljon suuremmasta ryhmästä, josta moni kuoli ennen kuin heidän asiansa ehdittiin käsitellä. Pahasti haavoittuneiden tai kuolleiden amerikkalaisten yhteismääräksi arvioidaan noin 50&nbsp;000. (Tähän eivät sisälly siviilien määrät).<ref name="Shy 2001 250">Shy 2001 s. 250.</ref>
 
Siirtokuntien armeijan kuolleisuusluvut olisivat olleet vielä paljon suurempia ilman laajaa rokotusohjelmaa. Puheet isorokosta ja [[Biologinen sodankäynti|biologisesta sodankäynnistä]] levisivät jo Bostonin piirityksen aikaan talvella 1775 - 1776, jolloin brittien väitettiin tietoisesti lähettäneen tartunnan saaneita kaupunkilaisia Bostonin ympäristöön levittämään tautia.<ref name="Fenn 2001. 108">Fenn 2001 s. 108.</ref> - Washington käsitti miten vakavat seuraukset sotilaiden sairastumisella saattoivat olla ja vaati pakollisia rokotuksia kaikille uusille värvätyille. Lopulta rokotuskampanja käsitti koko siirtokunnan armeijan. Toimenpide toteutettiin vuosien 1777 - 78 aikana.<ref name="Fenn 2001. 260">Fenn 2001 s. 260.</ref>
 
Britit menettivät sodassa arviolta noin 25&nbsp;000 miestä.<ref name="Nel 2007 144">Nellis 2007 s. 144.</ref> Englannin kuninkaallisessa laivastossa palvelleista merimiehistä 1240 kuoli taisteluissa. Tauteihin kuolleiden määrät olivat joidenkin lähteiden mukaan 17&nbsp;500.<ref name="Mack 1993 176">Mackesy 1993 s. 176.</ref> Useat lähteet kertovat myös tuhansista tauteihin kuolleista mustista orjista. [[Thomas Jefferson]] arvioi vuonna 1788, että sodan loppuvuosina pelkästään Virginian alueella menehtyi tauteihin noin 27&nbsp;000 britteihin liittynyttä entistä orjaa.<ref name="Fenn 2001. 269">Fenn 2001 s. 269.</ref>
 
==Seuraukset==
Yhdysvallat hyötyi eniten vapaussodasta, mutta myös heidän liittolaisensa Espanja ja Ranska saivat maa-alueita. Espanja turvasi runsaat maat [[Meksikonlahti|Meksikonlahden]] rannikolta ja Mississippijoen länsipuolelta. Ranska puolestaan piti [[Ranskan Louisiana|Louisianan territorion]] kunnes myi sen Yhdysvalloille 1800-luvun alussa.<ref name="Lan 2009 22">Lanning 2009. s. 22.</ref>
 
Yhdysvaltain itsenäistymisen jälkeen noin 70&nbsp;000–80&nbsp;000 Britannialle uskollista asukasta lähti maasta. Jotkut matkustivat Britanniaan ja osa asettui [[Bahamasaaret|Bahamasaarille]]. Noin 50&nbsp;000 siirtyi Kanadaan, pääosin Quebecin provinssiin.<ref name="loja">{{Verkkoviite|Osoite=http://www.learnquebec.ca/export/sites/learn/en/content/curriculum/social_sciences/documents/loyalistoverview.pdf|Nimeke=The United Empire Loyalists|Julkaisu=loyalistoverview.pdf|Viitattu=29.7.2014|Kieli={{en}}}}</ref> Rauha ei poistanut epäluuloja Iso-Britannian ja siitä irroittautuneidenirrottautuneiden siirtokuntien välillä. Rauhansopimuksen vastaisesti monet brittisotilaat jatkoivat muutaman [[Suuret järvet|Suurten järvien]] alueella sijaitsevan linnakkeen miehittämistä.<ref name="And 2010 183">Andersson & Henriksson 2010, s. 183.</ref>
Vuonna 1789 voimaan astui Yhdysvaltain liittovaltiomuotoinen perustuslaki. Sitä ennen valtiosta ehdittiin käyttää joidenkin vuosien ajan ''The Confederation'' nimitystä. Vuonna 1794 [[Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja]] [[John Jay]] neuvotteli sopimuksen, jonka mukaan brittien oli luovuttava läntisistä linnakkeistaan kahden vuoden sisällä.<ref name="And 2010 184">Andersson & Henriksson 2010, s. 184.</ref> Tämä jätti intiaanit ilman englantilaisten tukea, ja vuonna 1795 Yhdysvallat pakotti intiaanit luopumaan lähes kaikista maistaan [[Ohio]]n osavaltiossa. Uudessa perustuslaissa ei määritelty ollenkaan intiaanien asemaa lukuunottamattalukuun ottamatta mainintaa, että kongressilla oli oikeus säädellä kauppaa alkuperäisväestön kanssa. Kanadaan siirtyneiden brittien yllyttäminä monet maansa menettäneet intiaanikansat hautoivat kostoa Yhdysvaltoja vastaan vuosien ajan ja yhtyivät Englantilaisiin joukkoihin [[Vuoden 1812 sota]]na tunnetussa kriisissä.<ref name="Wald 1985 117">Waldman 1985, s. 117.</ref>
 
==Katso myös==
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdysvaltain_vapaussota”