Ero sivun ”Suomen kirjallisuus” versioiden välillä

Suomen Ruotsista erottamisen jälkeen kansallishenki alkoi herätä ja Suomen kirjallisuus alkoi saada omintakeisempaa muotoa ja sisältöä. [[Uppsala]]sta tullut [[uusromantiikka|uusromanttinen]] virtaus sai Turussa joukon kannattajia, niin sanotut [[Turun romantiikka|Turun romantikot]], joista useimmat ryhmittyivät ''[[Aura (kalenteri)|Aura]]''-kalenterin (1817–1818) ja ''[[Mnemosyne (lehti)|Mnemosyne]]''-lehden (1819–1823) ympärille. Ryhmän sieluna toimi [[Adolf Ivar Arwidsson|A. I. Arwidsson]], joka oli ennen kaikkea sanomalehtikirjoittaja ja historiantutkija, mutta kirjoitti myös runoja.<ref name="P411"/> Kielen tutkijoina vaikuttivat [[Gustaf Renvall]], suomalaisen sanakirjan ja kieliopin tekijä, [[Reinhold von Becker]], ''[[Turun Viikkosanomat|Turun Viikkosanomien]]'' toimittaja ja niin ikään kieliopin tekijä, sekä [[Anders Johan Sjögren|A. J. Sjögren]], tutkimusmatkailija.<ref name="P413">Pieni Tietosanakirja, s.413</ref>

Suomalaisen kansallistunteen herätys 1840-luvulla lähti etupäässä [[J. V. Snellman]]ista, joka vaikutti toimittajana, filosofina, yliopistonopettajana ja poliitikkona.<ref>Pieni Tietosanakirja s.414</ref> 1840-luvulla alkoi myös suomalainen sanoma­lehdistö edistyä, kun [[Viipuri]]ssa ilmestyi vuosina 1845–1847 ''[[Kanava (1845)|Kanava]]'' ja Helsingissä vuodesta 1847 ''[[Suometar]]''.

Kansallisuusaatteen seurauksena Suomen kansanrunouden keräily vilkastui, ja siihen osallistuivat muun muassa Arwidsson ja [[Carl Axel Gottlund|C. A. Gottlund]], joka toimi myös monipuolisena kirjailijana, sekä [[Zacharias Topelius]]. 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä toimi myös muutamia runoilijoita, jotka taivuttelivat suomea uudenlaisiin runomittoihin. Tuotteliain heistä oli [[Jaakko Juteini]], joka käsitteli runoissaan ja suorasanaisissa teoksissaan erilaisia aiheita valistusajan hengessä. Toinen varhainen mutta tuotannoltaan suppeampi runoilija oli Kallio eli [[Samuel Gustaf Bergh]].<ref name="P413"/>

[[Elias Lönnrot]]in elämäntyö toimi suoranaisena jatkona näille pyrkimyksille. Lönnrot oli kerännyt kansanrunoja jo vuodesta 1828. ''[[Kanteletar]]'' ilmestyi vuonna 1840 ja ''[[Kalevala]]'' nykymuodossa vuonna 1849. Näihin aikoihin oli niin sanottu murteiden taistelu, joka koski varsinkin suomen kielen oikeinkirjoitusta sekä kysymystä, tulisiko kirjakielen pohjana olla [[itämurre|itä]]- vai [[länsimurre]]. Vasta Lönnrot sovitti riidan yhdistämällä kirjakieleen aineksia molemmista päämurteista.<ref name="P413"/>

Suomen ruotsinkielisen runouden ensimmäinen huippukausi ajoittui 1830–1860-lukujen väliin. Sen keskeisin henkilö oli [[Johan Ludvig Runeberg|J. L. Runeberg]]. Runebergin ympärille muodostui 1830-luvulla Helsingissä niin sanottu [[Lauantaiseura]]. Tähän piiriin kuuluivat muun muassa fyysikko ja runoilija [[Johan Jakob Nervander|J. J. Nervander]], [[estetiikka|estetiikan]] professori ja runoilija [[Fredrik Cygnaeus]], sekä Runebergin puoliso, novellien ja historiallisten kertomusten kirjoittajana tunnettu [[Fredrika Runeberg]]. Runebergin piiriä lähellä olivat myös runoilijat [[Lars Stenbäck]] ja [[Zacharias Topelius]]. Myöhemmän jälkipolven kirjailijoita, jotka henkisesti liittyivät Runebergin ja Topeliuksen aikaan, olivat muun muassa [[Emil Nervander]] ja [[Rafael Hertzberg]].<ref>Pieni Tietosanakirja s.414</ref>

Suomalainen [[romaani]]­kirjallisuus sai alkunsa 1840-luvulla. Vuonna 1840 ilmestynyttä [[Fredrika Wilhelmina Carstens]]in ''Murgrönania'' pidetään ensimmäisenä Suomessa ilmestyneenä romaanina. Muita varhaisia aikalaisromaanien kirjoittajia olivat [[Wendla Randelin]] ja [[Charlotta Falkman]]. [[Historiallinen romaani|Historiallisen romaanin]] aloittaja oli Zacharias Topelius 1850-luvulla. Myös Fredrika Runeberg lukeutuu varhaisiin historiallisen romaanin kirjailijoihin: hänen esikoisromaaninsa oli kirjoitettu 1840-luvun alussa mutta ilmestyi vasta 1850-luvulla.{{lähde}}

Huomattavampia omaperäisiä teoksia alkoi ilmestyä suomeksi vasta 1860-luvulla. Jonkinlaisena vanhan kansanrunouden jälkisatona voidaan pitää sitä kalevalanmitalla sepitettyä mutta sisällykseltään omintakeista runoutta, jota tuottivat sellaiset talonpoikaisrunoilijat kuin [[Paavo Korhonen (kansanrunoilija)|Paavo Korhonen]], [[Olli Kymäläinen]] ja [[Antti Puhakka]]. Edellä mainittujen lisäksi suomenkielistä kirjallisuutta kartuttivat muun muassa [[J. F. Lagervall]] näytelmillään, [[Pietari Hannikainen]] huvinäytelmillään ja novelleillaan, [[Antero Warelius]] luonnontiedettä käsittelevillä kirjoillaan, [[J. F. Granlund]] käännöksillään ja runomukaelmillaan, [[Erik Alexander Ingman|E. A. Ingman]] runoillaan, [[Juhana Fredrik Cajan|J. F. Cajan]] (Kajaani) Suomen historiallaan, [[Gustaf Erik Eurén|G. E. Eurén]] suomen kieliopillaan ja suomalais-ruotsalaisella sanakirjallaan, [[Wolmar Schildt]] (Kilpinen) sanasepitelmillään sekä [[Erik Rudbeck]] (Eero Salmelainen) julkaisemillaan kansansaduilla ja -tarinoilla.<ref name="P413"/>

Suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä ehkäisi vuonna 1850 annettu [[sensuuri Suomessa|sensuuriasetus]], joka kielsi kaikkien muiden suomenkielisten kirjoitusten paitsi uskonnollisten ja taloudellisten kirjoitusten painattamisen. Sensuuriasetus peruutettiin virallisesti vasta vuonna 1860.<ref name="P414">Pieni Tietosanakirja s.414</ref>

Kun yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä vilkastui, koitti kirjallisuudellekin ripeän kehityksen aika. Painopiste alkoi siirtyä suomenkielisen kirjallisuuden puolelle. Runoilijat [[August Engelbrekt Ahlqvist|A. E. Ahlqvist]] (A. Oksanen) ja [[Julius Krohn]] (Suonio) taivuttelivat suomen kieltä uudenaikaisempiin, taiteellisempiin runomuotoihin. Ahlqvist oli samalla huomattava kielentutkija, ja Krohn tutki puolestaan kirjallisuushistoriaa ja perusti suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen. [[Yrjö Koskinen]] käytti kirjallisia kykyjään pääasiassa Suomen historian tutkimiseen ja valtiolliseen toimintaan.<ref name="P414"/>

Ensimmäinen kokonaan taiteilijankutsumukselleen elänyt suomalainen kirjailija oli [[Aleksis Kivi]], joka oli samalla ensimmäinen huomattavaa menestystä saavuttanut suomeksi kirjoittanut suomalainen kirjailija. Tämän vuoksi häntä voidaan pitää suomalaisen kirjallisuuden isänä. Suomalaisen teatterin perustaja ja ensimmäinen johtaja [[Kaarlo Juhana Bergbom|K. J. Bergbom]] kirjoitti näytelmiä ja novelleja, runoilija Tuokko eli [[Antti Törneroos|A. J. Törneroos]] käänsi useita vieraskielisiä teoksia suomeksi, ja novellikirjailijat [[Kaarle Jaakko Gummerus|K. J. Gummerus]], [[Samuli Suomalainen]], ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija [[Theodolinda Hahnsson]] sekä historiallisten näytelmien ja romaanien kirjoittaja [[Evald Ferdinand Jahnsson|E. F. Jahnsson]] tyydyttivät suuren yleisön kirjallisia tarpeita omalla tuotannollaan. Muutamilla aloilla huomattiin jo siirtymistä realistisempaan kuvaustapaan päin, esimerkiksi [[Pietari Päivärinta|Pietari Päivärinnan]] ja [[Juho Heikki Reijonen|J. H. Reijosen]] teoksissa.<ref name="P415">Pieni Tietosanakirja s.415</ref>

Kirjallisuudessa tapahtui perinpohjainen muutos kuitenkin vasta kun Suomeen saapui 1880-luvulla Skandinavian kautta maininkeja uudenaikaisesta realismista. [[Björnstjerne Björnson]]in, [[Henrik Ibsen]]in, [[Alexander Kielland]]in, [[Bernt Lie]]n ja [[Arne Garborg]]in teoksia luettiin paljon. Lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen tuli tuolloin vaikutteita Ruotsista, Ranskasta ja Venäjältä. Kirjallisuudessa pohdittiin muun muassa eettisiä sekä [[naisasialiike|nais-]] ja [[työväenliike|työ­väen­kysymyksiä]].<ref name="P415"/>

Realististen aatteiden pisimmälle menevänä esitaistelijana suomenkielisten taholla toimi [[Minna Canth]], ruotsin­kielisellä taholla taas [[K. A. Tavaststjerna]]. Suomenkielisen [[novelli]]n huomattavin edustaja oli [[Juhani Aho]]. [[Komedia|Huvinäytelmien]] tekijänä on mainittava [[Robert Kiljander]]. Myös [[Arvid Järnefelt]] aloitti realistina, mutta hän kääntyi pian aaterunouteen ja alkoi käsitellä uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä [[tolstoilaisuus|tolstoilaisessa]] hengessä. [[Santeri Ivalo]] aloitti aikalaiskuvaajana, mutta kirjoitti myöhemmin historiallisia romaaneja, [[Teuvo Pakkala]] kuvasi syntymäkaupunkinsa [[Oulu]]n laitapuolien köyhälistöä ja varsinkin lapsimaailmaa, ja [[Kalle Kajander]] puolestaan oli huomattava Etelä-[[Häme]]en maalaiskansan ja [[Väinö Kataja]] peräpohjalaisten kuvailija. Vankkaa maalaisrealismia tavattiin myös Päivärinnan ja muiden niin sanottujen kansankirjailijoiden, kuten [[Kauppis-Heikki|Kauppis-Heikin]], [[Santeri Alkio]]n, [[Heikki Meriläinen|Heikki Meriläisen]] ja [[Juhana Kokko|Juhana Kokon]] teoksissa.<ref name="P415"/>

Eräissä realismin myöhemmissä edustajissa kuvauksen ulkokohtainen kuvaus alkoi väistyä yksilöllisemmän tunnelmavärityksen tieltä. Niin kävi esimerkiksi [[Maila Talvio]]n teoksissa, joissa käytiin käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämän varjopuoliin.<ref name="P415"/> Vielä pidemmälle tässä meni [[Ilmari Kianto]]. Etenkin eräät nuoret kirjailijat vuoden 1900 tienoilla siirtyivät uusromantiikkaan. Näihin kuuluivat muun muassa [[Volter Kilpi]] ja [[Joel Lehtonen]]. Tämä suunta oli kuitenkin ohimenevä. Pyrkimys suurempaan sisäisyyteen ja dramaattiseen keskitykseen tulee näkyviin [[Johannes Linnankoski|Johannes Linnankosken]] tuotannossa.<ref name="P416">Pieni Tietosanakirja s.416</ref>

[[Maria Jotuni]] toimi näytelmäkirjailijana sekä novellistina. Muista suomalaisista tuon ajan novellisteista mainittakoon [[Jalmari Hahl]], [[Hjalmar Nortamo]], [[Aino Kallas]], [[Kyösti Wilkuna]], [[Konrad Lehtimäki]], [[Maiju Lassila]] (oik. Algoth Untola), [[Hilja Haahti]], [[Marja Salmela]]. Kallas ja Haahti toimivat myös runoilijoina, samoin voittopuolisesti [[L. Onerva]].<ref name="P416"/>

Suomenkielinen runouskin sai Oksasen ajoista lähtien paljon harjoittajia. 1870-luvulla aloitteli joukko runoilijoita: [[Kaarlo Kramsu]], [[William Shakespeare|Shakespearen]] suomentaja [[Paavo Cajander]], professori [[Arvid Genetz]] (A. Jännes) ja [[Juhana Henrik Erkko|J. H. Erkko]]. Realistisen murroskauden merkit tuntuvat selvimmin [[Kasimir Leino]]n runoudessa. Muista hänen aikaisistaan runoilijoista mainittakoon [[Severi Nuormaa]] ja [[Valter Juvelius|Valter Juva]].<ref name="P416"/>

Vasta 1890-luvulta alkaen persoonallisesti läikehtivä mielikuva- ja tunne-elämä pääsi runoudessa vapaammin kuuluville. Huomattavimmat tuolloin toimineista suomalaisista runoilijoista olivat [[Eino Leino]] ja [[Larin Kyösti]], jotka runsaan runotuotantonsa ohessa liikkuivat myös muilla kirjallisilla aloilla, sekä [[Otto Manninen]], [[V. A. Koskenniemi]], [[Aarni Kouta]], [[Juhani Siljo]], [[Aaro Hellaakoski]] (joka julkaisi myös proosaa), [[Einari Vuorela]] ja [[Uuno Kailas]]. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun näytelmäkirjailijoista ovat merkittävimmät [[Artturi Järviluoma]] ja [[Lauri Haarla]].<ref name="P416"/>