Versio 22. toukokuuta 2015 kello 12.42 muokkaa Wähäwiisas (keskustelu \| muokkaukset) seulojat 9 107 muokkausta Kirjoitustapoja 1800-luvulla ← Vanhempi muutos		Versio 16. heinäkuuta 2015 kello 18.23 muokkaa kumoa Nenoniel (keskustelu \| muokkaukset) 13 639 muokkausta Ei muokkausyhteenvetoa Uudempi muutos →
Rivi 3: Paitsi sanarajan kohdalla, esiintyy jäännöslopuke myös [[yhdyssana]]n osien rajalla (esim. ''hernekeitto'' /hernekkeitto/) sekä [[liitepartikkeli]]en edellä (esim. ''annapas'' /annappas/). Vokaalialkuisen sanan edellä jäännöslopukkeen ääntämistä ei nykykielessä vaadita, mutta sen ääntäminen katkoäänteenä on sallittu.<ref>Nykysuomen käsikirja</ref> ~~Kyseinen~~Kyseistä ~~katkoäänne~~katkoäännettä on pidetty kovana [[~~glottaaliklusiili~~aluke\|alukkeena]],<ref>Fokus, ~~foneettiselta~~osa ~~merkiltään~~1, s. 144</ref> mutta sitä on kutsuttu myös [[glottaaliklusiili]]ksi. Sen foneettinen merkki on ʔ. Esim. "anna olla" voidaan ääntää /annaʔolla/ mutta myös ilman glottaaliklusiilia /anna olla/ Glottaaliklusiilista käytetään joskus nimitystä loppuhenkonen tai [[aspiraatio]], joista viimeksi mainittu on tässä yhteydessä on harhaanjohtava, koska glottaaliklusiili ei ole aspiroitu äänne. Jäännöslopuketta ei merkitä oikeinkirjoituksessa. Kielitieteessä jäännöslopuke merkitään tavallisesti x-kirjaimen yläindeksinä - myös silloin, kun se ei äänny. Suomen kielen historiassa jäännöslopukkeen tilalla on aiemmin ollut sananloppuinen [[Soinniton velaariklusiili\|[k]-äänne]] tai [[Glottaalifrikatiivi\|[h]-äänne]] suurimmassa osassa tapauksia mutta sanan ''kolme'' tapauksessa [[Soinniton alveolaarinen klusiili\|[t]-äänne]].

Ero sivun ”Rajageminaatio” versioiden välillä