|
'''Oikeinkirjoitus''' eli '''ortografia''' on [[kieli|kielen]] [[kirjoitus]]säännöstö. Oikeinkirjoitus kattaa sekä [[sana|sanojen]] [[kirjoitus|kirjoittamisen]] että [[välimerkki]]en käytön, kuten suomen [[pilkku]]säännöt.
Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat puhutun kielen [[äänne|äänteitä]] tavalla tai toisella. Ankaran foneemiperiaatteen mukaan kielen olisi noudatettava ihannetta "luetaan”luetaan niin kuin kirjoitetaan"kirjoitetaan” eli jokaista kielen merkityksellistä äännettä (eli [[foneemi]]a) vastaa täsmälleen yksi [[kirjain]] tai [[grafeemi]]. Tämäkään määritelmä ei ole yksiselitteinen —– usein on vaikeaa rajata merkityksellisten foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, varsinkin, jos ne koostuvat useammasta merkistä —–, ja kaikkien luonnollisten kielten ortografia poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi useimpien muinaiskulttuurien kielet, kuten [[muinaisegyptin kieli|muinaisegypti]], sekä kaukoaasialaiset nykykielet, kuten [[japanin kieli|japani]] ja [[kiinan kieli|kiina]], käyttävät osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.
Ääntämiseen perustuvassa ortografiassa taistelee vallasta kolme pääperiaatetta:
==Suomen kielen oikeinkirjoitus==
Suomen kielen oikeinkirjoitus on Suomessa yleisimmin opiskeltuihin muihin kieliin ([[saksan kieli|saksaan]], [[ruotsin kieli|ruotsiin]] ja erityisesti [[englannin kieli|englantiin]] ja [[ranskan kieli|ranskaan]]) verrattuna sangen uskollinen foneemiperiaatteelle. Tämän ansiosta sen oppiminen on suhteellisen helppoa ja suomenkielisessä kouluopetuksessa voidaan melko nopeasti siirtyä kirjoituksen opettelemisesta korkeamman asteen tehtäviin. SeSuomen kielen oikeinkirjoitus on syntynyt ennen kaikkea latinalaisen, ruotsalaisen ja saksalaisen oikeinkirjoituksen pohjalta.<ref>Emil Öhman: Kieli ja kulttuuri</ref> Periaatteena on, että sama foneemi kirjoitetaan aina samalla kirjaimella, että sama kirjain tarkoittaa aina samaa foneemia ja että pitkä vokaali ja geminaatta eli kaksoiskonsonantti erotetaan lyhyestä vokaalista ja yksittäiskonsonantista kahdentamalla kirjain. Tästä on kuitenkin eräitä poikkeuksia.
Merkittävin ja tunnetuin poikkeus on [[ŋ-äänne]] ("äng"”äng”), joka on eri foneemi kuin /n/, mutta jolla ei ole [[aakkoset|aakkostossa]] omaa kirjaintaan. Äänne kirjoitetaan eri tapauksissa joko n- tai g-kirjaimella: lyhyt /ŋ/ sanassa ''keŋkä'' kirjoitetaan "ke”ke'''n'''kä"kä”, kun taas pitkä /ŋ/ taivutusmuodossa ''keŋŋän'' kirjoitetaan "ke”ke'''ng'''än"än”. Poikkeuksia ja lisäsääntöjä on erityisesti lainasanoissa: ''eŋlanti'' kirjoitetaan "e”e'''ng'''lanti"lanti”, ''maŋneetti'' kirjoitetaan "ma”ma'''g'''neetti"neetti”, ''koŋgestio'' kirjoitetaan "ko”ko'''n'''gestio"gestio” jne. [[Jukka Korpela (tietokirjailija)|Jukka Korpela]] on ehdottanut, että ŋ-äännettä alettaisiin merkitä [[espanjan kieli|espanjan kielessä]] esiintyvällä [[ñ]]-kirjaimella; tosin se ei espanjassa tarkoita ŋ-äännettä vaan [[liudentuminen|liudentunutta]] n:ää.
Osittainen lista muista (osin kiistanalaisista) poikkeuksista:
* peräkkäiset lyhyet vokaalit erotetaan välimerkillä: "tasa”tasa-arvo"arvo”, "ruo'on"”ruo’on”
* vokaalin pituus oikeinkirjoituksessa määräytyy usein lähdekielen eikä puhekielen ääntöasun perusteella: ''symbooli'' → "symboli"”symboli”, ''Austraalia'' → "Australia"”Australia”; nykyään usein yleensä lausutaan kirjoitetun mallin mukaan
* loppukahdennus jätetään merkitsemättä: ''Tulep pian'' → "Tule”Tule pian"pian”
* assimilaatio jätetään merkitsemättä: ''Olempa'' → "Olenpa"”Olenpa”
* konsonantit kahdennetaan tai jätetään kahdentamatta lainasanoissa
** usein kaksoiskonsonanttina ääntyvä konsonantti kirjoitetaan yhtenä: ''kamppanja'' → "kampanja"”kampanja”, ''samppoo'' → "sampoo"”sampoo”
** usein yksittäiskonsonanttina ääntyvä konsonantti kirjoitetaan kahdella kirjaimella ''penisiliini'' → "penisilliini"”penisilliini”, ''asistentti'' → "assistentti"”assistentti” (harvinaisia tapauksia)
* lainasanojen alkuperäinen kirjoitusasu säilytetään: ''pitsa'' → "pizza"”pizza” (myös "pitsa"”pitsa”), ''siti'' → "city"”city”
* käytetään soinnillisia klusiileja ''g'' ja ''b'', vaikka arkikielen lausumistapa on lähes soinniton: ''kreippi'' → "greippi"”greippi”, ''panaani'' → "banaani"”banaani”
* "nf"”nf” ja "mf"”mf” luetaan ''µf'': "sinfonia"”sinfonia” → ''siµfonia''
* homonyymeja erotetaan tietoisesti: ''sian'' ~ ''sijan'', ''haltia'' ~ ''haltija''
* yksittäisiä poikkeuksia: ''ruuan'' → "ruoan"”ruoan”, ''sydämmen'' → "sydämen"”sydämen”.
== Katso myös ==
| 