Ero sivun ”Suuri Pohjan sota” versioiden välillä

Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen [[Karlskrona]]ssa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat [[Porvoo]]ssa ja [[Pernaja]]ssa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja [[Turku|Turussa]] asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto [[kaleeri|kaleereineen]] pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17&nbsp;000 miehen voimin kreivi [[Fjodor Apraksin]]in johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1&nbsp;800 miehen komentaja [[Carl Gustaf Armfelt (vanhempi)|Armfelt]] oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin [[Porvoo]]ssa ja [[Pernaja]]ssa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, [[Georg Lybecker]] vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen [[Hämeenlinna]]an.<ref>Rauta, s. 50-51</ref><ref>Juva, Suomen kansan historia 3, s. 128-129</ref>

 

{{pääartikkeli|[[Kostianvirran taistelu]]}}

Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan ”neuvotteluja varten”. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle.<ref>Rauta, s. 51</ref><ref>Juva, Suomen kansan historia 3, s. 129-131</ref>