Ero sivun ”Urho Castrénin hallitus” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 5:
Castrénin hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli juuri voimaan tulleen välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpano. Jo 23. syyskuuta 1944 määrättiin lakkautettaviksi noin 400 erilaista yhteisöä, joiden toiminta oli katsottava välirauhansopimuksen 21. artiklan vastaiseksi. Valtaosa näistä oli [[Isänmaallinen kansanliike|Isänmaallisen kansanliikkeen]] eritasoisia puoluejärjestöjä ja -yhdistyksiä; puolueen seitsemän kansanedustajaa saivat jäädä eduskuntaan luovuttuaan IKL:n nimestä. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös vaikutusvaltainen [[Akateeminen Karjala-Seura]] rinnakkais- ja alajärjestöineen sekä muutamia avoimesti [[kansallissosialismi|kansallissosialistisia]], mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä. Välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla hallitus antoi 25. syyskuuta asetuksen [[poliittinen vanki|poliittisista syistä vangittujen henkilöiden]] vapauttamisesta, joukossa myös jatkosodan aikana vangitut ns. [[sosialistinen eduskuntaryhmä|kuutosryhmän]] kansanedustajat, jotka palasivat eduskuntaan marraskuussa.<ref> Zetterberg (toim.), s. 744–745.</ref>
Vaikeaksi pulmaksi muodostui [[suojeluskunta]]järjestön kohtalo ja armeijan kotiuttaminen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kiinnitti heti Suomeen saavuttuaan 10. lokakuuta huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan, jonka mukaan pääosa kotiutettavista sotilaista olisi siirretty vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämän Ždanov tulkitsi olevan ristiriidassa välirauhansopimuksen 4. artiklan kanssa. Lisäksi hän katsoi hallitukselle toimittamassaan kirjelmässä suojeluskuntien olevan luonteeltaan sopimuksen 21. artiklassa tarkoitettu "hitleriläis-(fascistis-)tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järjestö". Hallitus antoi eduskunnalle 30. lokakuuta lakiesityksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, ja suojeluskunnat lakkautettiin 7. marraskuuta.<ref>Zetterberg (toim.), s. 743–744.</ref> Presidentti Mannerheim oli toivonut, että suojeluskuntajärjestö olisi saanut itse lopettaa toimintansa. Sen sijaan valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei komissio pitänyt suojeluskuntien toiminnan jatkumista suotavana.<ref>''Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988'', s. 187–188. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.</ref>
Myöhemmän kehityksen kannalta merkittäväksi episodiksi muodostui valvontakomission pääministeri Castrénille 19. lokakuuta toimittama ns. [[Lista 1:n vangit|Lista 1]] eli luettelo henkilöistä, joiden komissio katsoi syyllistyneen [[sotarikos|sotarikoksiin]]. Epävarmuutta tulevaisuudesta lisäsivät osaltaan sotavankien, heimosoturien, inkeriläisten ja virolaisten siviilien sekä muiden neuvostokansalaisten kotiinkuljetukset, jotka aiheuttivat lukuisia inhimillisiä tragedioita.<ref> Zetterberg (toim.), s. 745.</ref>
| |||