Ero sivun ”Rikki” versioiden välillä

|tiheys=(n. 20&nbsp;°C) (alfa) 2,08 </br /> (beeta) 1,96

Vapaana alkuaineena esiintyvän rikin atomit muodostavat ketjuja tai renkaita, joissa kahden atomin välisen sidoksen pituus on keskimäärin 206&nbsp;pm. Rikillä on kuitenkin useita [[allotropia|allo­trooppi­sia]] muotoja. Tärkeimmät ovat ''rombinen'' eli α-''rikki'' ja ''mono­kliininen'' eli β-''rikki''. Molemmat koostuvat kahdeksan atomin muodostamista rengas­maisista mole­kyyleistä S₈ (ns. ''syklo-oktarikki''). Renkaiden välillä vaikuttavat [[van der Waalsin voima]]t. Yksittäisen renkaan rakenne S₈ on α- ja β-muodoissa sama, mutta niillä on eri [[kiderakenne]].<ref name=Kemia>{{kirjaviite | Tekijä = Antti Kivinen, Osmo Mäkitie | Nimeke = Kemia | Sivu = 362-363 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 1988 | Tunniste = ISBN 951-1-10136-6}}</ref> S₈ kiteytyy [[alkeiskoppi|ortorombisessa]] (α-rikki, 2,07&nbsp;g/cm³) ja [[alkeiskoppi|mono­kliinisessa]] (β-rikki, 1,94&nbsp;g/cm³) muodossa.<ref name="Housecroft">{{Kirjaviite | Tekijä = Catherine E. Housecroft ''et al.'' | Nimeke = Chemistry, 3rd edition| Vuosi = 2006 | Luku = | Sivu = | Selite = |

Julkaisupaikka = | Julkaisija = Pearson Education Limited| Tunniste = ISBN 0 131 27567 4| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = | Kieli ={{en}} }}</ref> Tiheysero johtuu pakkautumisesta.

Tavallisissa lämpö­tiloissa rikin pysyvin muoto on orto­rombinen α-rikki S₈ (tavallinen keltainen rikki). Se muuntuu kuumennettaessa 368&nbsp;K (95&nbsp;°C) mono­kliiniseen β-muotoon, josta se edelleen huoneen­lämmössä muuttuu takaisin α-muotoon muutamassa viikossa. Mikäli α-rikkiä kuitenkin kuumennetaan nopeasti, se voidaan sulattaa ilman muuntumista β-muotoon, mutta tällöin sen sulamispiste, 119&nbsp;°C, on korkeampi kuin α-rikin (112,8 &nbsp;°C.<ref name=Kemia />

Rikkiä sitoutuu merenpohjan sedimentteihin ja muuhun kiviainekseen. Esimerkiksi [[sulfidi]]mineraalit, kuten [[rikkikiisu]], sisältävät rikkiä. Rikkiä vapautuu kiviaineksesta tulivuoren purkauksissa ilmakehään, sekä merenalaisten purkausten ja [[rapautuminen|rapautumisen]] myötä vesiin. Eliöt käyttävät rikkiä erilaisiin fysiologisiin tarpeisiinsa ja synnyttävät uusia rikkiyhdisteitä. Esimerkiksi eräät bakteerit käyttävät rikkiä [[hapetin|hapettimena]] [[mädätys|mädätyksessä]], jolloin syntyy mädänneen kananmunan hajuiseksi miellettyä [[rikkivety]]ä. Myös ihmisen toimet, kuten [[öljy]]njalostus, synnyttävät rikkivetyä. Rikkivety on [[kaasu]], joka päätyy ilmakehään. Yleisin ilmakehän rikkiyhdiste on kuitenkin [[dimetyylisulfidi]] <ref>{{Lehtiviite

| Tekijä=Simpson, David; Winiwarter, Wilfried; Börjesson, Gunnar; Cinderby, Steve; Ferreiro, Antonio; Guenther, Alex; Hewitt, C. Nicholas; Janson, Robert; Khalil, M. Aslam K.; Owen, Susan; Pierce, Tom E.; Puxbaum, Hans; Shearer, Martha; Skiba, Ute; Steinbrecher, Rainer; Tarrasón, Leonor; Öquist, Mats G.|Otsikko=Inventorying emissions from nature in Europe|Julkaisu=[[Journal of Geophysical Research]]|Vuosi=1984|Numero=104|Issue=D7|Sivut=8113-8152|tunniste=10.1029/98JD02747}}</ref>, joka on suurelta osin merten [[plankton]]in tuottamaa. Ilmakehässä esiintyy myös yleisenä luonnollisena rikkiyhdisteenä [[karbonyylisulfidi]] (COS). Myös [[fossiiliset polttoaineet|fossiilisten polttoaineiden]] käyttö vapauttaa rikkiyhdisteitä ilmakehään, etenkin [[rikkidioksidi]]a. Rikkidioksidipäästöt jarruttavat merkittävästi ilmaston lämpenemistä, sillä rikkidioksidi muuntuu yläilmakehässä auringonvaloa heijastaviksi rikkihappohiukkasiksi<ref>Matti Mielonen: Ilmastoa aletaan sorkkia, jos muu ei enää auta. Helsingin Sanomat 9.3.2010, D2</ref>.