Ero sivun ”David Cameron” versioiden välillä

[arvioimaton versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Käyttäjän 88.113.185.176 (keskustelu) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Alpinu tekemään versioon.
Rivi 52:
Cameron valittiin 4. huhtikuuta 2000 konservatiivien ehdokkaaksi Witneyn vaalipiirin kansanedustajaksi vuoden 2001 vaaleihin. Hän oli aiemmin yrittänyt päästä [[Kensington and Chelsea|Kensington & Chelsean]] vaalipiirin sekä sen jälkeen Wealdenin vaalipiirin konservatiiviehdokkaaksi. Witneyn vaalipiiri oli ollut aiemmin konservatiiveille varma voitto, mutta istuva kansanedustaja Shaun Woodward oli siirtynyt työväenpuolueen edustajaksi. [[Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2001 vaalit|Vuoden 2001 vaaleissa]] Cameron voitti Woodwardin ja pääsi Witneyn kansanedustajaksi Britannian parlamentin alahuoneeseen eli House of Commonsiin. [[William Hague]]n johtama konservatiivipuolue kuitenkin hävisi vaalit Tony Blairin johtamalle työväenpuolueelle. <ref>"Why Shaun Woodward changed his mind" (Letter). ''The Daily Telegraph''. 21 December 2000.</ref><ref>''Dod's Guide to the General Election June 2001''. (Vacher Dod Publishing, 2001). p. 430.</ref><ref>[http://news.bbc.co.uk/hi/english/static/vote2001/results_constituencies/constituencies/637.stm "Vote 2001: Results & Constituencies: Witney"]. ''BBC''. 2001. Retrieved 4 September 2007.</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.ts.fi/uutiset/ulkomaat/1074086664/Cameron+Britannian+konservatiivien+johtoon | Nimeke = Cameron Britannian konservatiivien johtoon | Julkaisija=Turun Sanomat | Ajankohta = 7.12.2005 | Viitattu = 7.5.2014}}</ref>
 
=== Kansanedustajan ura ===
asd
Valintansa jälkeen Cameron osallistui sisäpolitiikasta vastaavaan alahuoneen valiokuntaan. Tämä oli huomattava valinta uudelle kansanedustajalle. Cameron ehdotti että komitea aloittaa tutkimuksen Britannian huumelaista<ref>Elliott, Francis; Hanning, James (2007). ''Cameron: The Rise of the New Conservative''. London: Fourth Estate. p. 200. [https://en.wikipedia.org/wiki/Special:BookSources/9780007243662 ISBN 978-0-00-724366-2]</ref> ja kehotti radikaalien toimenpiteiden harkitsemista<ref>[http://www.publications.parliament.uk/pa/cm200102/cmselect/cmhaff/318/1103008.htm "Examination of Witnesses: question 123"], ''Hansard'', 30 October 2001. Retrieved 4 September 2007.</ref>.
 
Cameron yritti päättäväisesti lisätä julkista näkyvyyttään ja antoi kommentteja kuumiin ja paljon keskusteltuihin aiheisiin sekä skandaaleihin liittyen. Vuonna 2002 konservatiivien johtaja [[Iain Duncan Smith]] kutsui Cameronin ja Cameronin liittolaisen [[George Osborne]]n (myöhempi valtiovarainministeri) avustamaan häntä parlamentin "etupenkeille" (etupenkki tarkoittaa brittipolitiikassa puolueiden tärkeimpiä jäseniä ja on nimetty heidän parlamentin istumapaikkansa mukaan) pääministerin kyselytunnin kysymysten valmistelussa. Cameron kuitenkin kapinoi puoluejohtoa vastaan, eikä esimerkiksi heti seuraavalla viikolla tarkoituksella ilmaantunut paikalle äänestämään ja vastustamaan hallituksen lakia seksuaalivähemmistöjen ja naimattomien avioparien adoptio-oikeudesta. Cameron ei kuitenkaan ollut ainoa kapinoitsija puolueessa, ja Ian Duncan Smithin johtajuus päättyikin puolueen sekä etu- että takapenkkiläisten kapinointiin.<ref>"They said what?". ''The Observer'' (London). 30 June 2002.</ref><ref>"Rebels and non-voters". ''The Times'' (London). 6 November 2002.</ref>
Paasikiven seuraajana toiminut Urho Kekkonen noudatti ulkopolitiikassaan samaa myöntyväisyydenlinjaa, mutta rajoitetummin. Edelleen, yli kymmenen vuotta jatkosodan päättymisestä itäiseen naapuriin oli pidettävä yllä hyvät suhteet, sillä Neuvostoliiton vaikutus Suomen niin sisä- kuin ulkopolitiikkaankin oli suuri. Kekkonen sai osakseen luottamusta Neuvostoliiton taholta, joten ulkopolitiikkaa voitiin laajentaa vähitellen Pohjoismaiden suuntaan ja vapaakauppa sopimuksen ja ETYK-prosessin avulla myös Eurooppaan. Edelleen tärkeänä ohjenuorana ulkopolitiikassa oli pyrkimys puolueettomuuteen, erityisesti YYA-sopimuksen osalta, sillä sen katsottiin rajoittavan Suomen ulkopolitiikkaa liialti. Toisaalta Suomi pyrki toimimaan myös Neuvostoliiton puolueettomuuden tunnustajana, tosin vain silloin, kun se oli Suomen etujen mukaista.
 
Vuonna 2003 Cameron nimitettiin varjoministeriksi [[Eric Forth]]in varamieheksi konservatiivien alahuoneen puolueryhmän varajohtajaksi. Hänestä tuli myös konservatiivien varajohtaja kun saman vuonna marraskuussa [[Michael Howard]] nousi konservatiivien johtajaksi puolueen sisäisessä "vallankumouksessa". Hänet nimitettiin myös opposition paikallishallinnosta vastaavaksi puhujaksi. Myöhemmin hänestä tuli opetuksesta vastaava varjoministeri [[Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaalit 2005|vuoden 2005 parlamenttivaalien]] jälkeisessä puolueen uudelleenjärjestelyssä.<ref>[http://news.bbc.co.uk/1/hi/uk_politics/4651553.stm "Contender: David Cameron"]. ''BBC News''. 29 September 2005. Retrieved 6 November 2006.</ref>
Suomi kehitti kansainvälistä ja pohjoismaista yhteistyötä liittymällä vuonna 1955 ensin Pohjoismaiden neuvostoon ja myöhemmin samana vuonna YK:hon.
Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 Neuvostoliitto alkoi tiukentaa Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa, sillä se pelkäsi Suomen puolueettomuuden olevan Itä-Euroopan maille liian houkutteleva esimerkki. Kekkonen hoiti tilannetta tutulla myöntyväisyyspolitiikalla sekä tiivistämällä henkilökohtaista yhteistyötä neuvostojohtajien kanssa. Kekkosta on syytetty liiallisesta myöntyväisyydestä ja liian läheisistä suhteista neuvostojohtajiin, mutta hän osasi myös asettua vastaan, jos Suomen kansainvälinen asema oli uhattuna. Tästä osoituksena muun muassa EEC-vapaakauppasopimus Neuvostoliiton pääministerin Brezhnevin vastustuksesta huolimatta sekä kieltäytyminen Neuvostoliiton ehdottamista yhteisistä sotaharjoituksista. On siis myös muistettava, että huolimatta itään suuntautuneesta myöntyväisyydestä Kekkonen hoiti suhteita myös länteen. Tuolloin ainoana väylänä Eurooppalaiseen politiikkaan oli ETYK.
 
Presidentinuransa alussa Kekkonen ei kiinnittänyt huomiota juurikaan puolustuspolitiikkaan, vaan suhtautui siihen jopa kriittisesti. Noottikriisin jälkeen vuonna 1961 Kekkonen aloitti asevarustelun, ja puolustusbudjetti nousikin vuoden aikana 50 prosenttia.
 
Mauno Koiviston presidenttikauden alkaessa vuonna 1981 näytti jo Paasikiven ajoilta tuttu myöntyväisyyslinja Neuvostoliiton suhteen jatkuvan. Koiviston linja myöntyvyydessä oli kuitenkin huomattavasti hillitympää kuin edeltäjillään. Kun tilanne suurvaltojen kesken kiristyi ja Neuvostoliitolla olisi YYA-sopimuksen mukaan ollut lupa sijoittaa ydinohjuksiaan Suomen maaperälle, Koivisto totesi YK:n ilmoituksessa, ettei salli näin tapahtuvan. Koiviston suunnitelmissa oli säilyttää hyvät suhteet Neuvostoliittoon, mutta häivyttää samalla YYA-sopimuksen merkitystä. Hän pyrki muuttamaan suhdetta itänaapuriin hitaasti, mutta johdonmukaisesti, ja vuonna 1983 aloitettiin ensimmäinen keskustelu YYA-sopimuksen irtisanomisesta. Vasta kun Neuvostoliitto oli hajonnut allekirjoitettiin sopimus YYA:n hylkäämisestä Venäjän kanssa vuonna 1992.
 
Koiviston kaudella Suomi avasi uusia väyliä Euroopan politiikkaan: vuonna 1985 Suomi sai Eftan täysjäsenyyden ja vuonna 1989 Suomi liittyi Euroopan Neuvostoon. Neuvostoliiton hajoamisen myötä Suomi sai vapaat kädet ulkopolitiikkansa suhteen eikä näin enää ollut esteitä liittyä mukaan yhdentyvään Eurooppaan. Vuonna 1995, neuvoa-antavan kansanäänestyksen ja eduskunnan myönteisen päätöksen jälkeen Suomi liittyi EU:hun.
 
Nykyään päivän polttava ulkopoliittinen kysymys Suomessa on Nato. Kysymystä mietittäessä on otettava huomioon sekä Suomen ulkopolitiikkaa alusta alkaen ohjannut pyrkimys puolueettomuuteen sekä, vielä 85 vuotta itsenäistymisen jälkeenkin, suhteet rajanaapuriimme Venäjään. Näiden poliittisten kohtien lisäksi on perusteltua punnita Naton tarpeellisuutta Suomen puolustus- ja ulkopolitiikalle; pystymmekö puolustautumaan yksin mahdolliselta uhalta, onko uhkaa olemassa entä miten liittyminen vaikuttaa ulkopoliittisiin suhteisiin?
 
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikkaa varjosti Neuvostoliiton vahva vaikutus. Maltillisella kehityksellä eroa ja vapautta saatiin, ja vuosikymmenien jälkeen Neuvostoliiton hajotessa Suomen oma ulkopolitiikka lopullisesti käynnistyi. Mutta edelleen on ulkopoliittisissa kysymyksissä mietittävä suhdetta itäiseen naapuriimme.
 
LÄHTEET:
Ekonen, Jouni; Kulju, Vilho; Matsinen, Terttu; Tarkka, Jukka 1997. Ihmisen tiet – Suomen historian käännekohtia, 3. painos. Helsinki: Otava
Penttilä, Risto E.J. 1992. Moskovasta Brysseliin. Helsinki: VAPK-kustannus
 
== Konservatiivien puheenjohtajuus ==