Ero sivun ”Anna Ahmatova” versioiden välillä

Esitelmässään Tšukovski toi esiin paljon sellaista, mitä Ahmatovan vaikenemista toivoneet olivat käyttäneet häntä vastaan kirjallisuuskritiikeissä jo aiemmin.<ref>”Hän kuvaa Ahmatovaa nunnana, joka ristii itsensä suudellessaan rakastettuaan, viimeisenä ja ainoana ortodoksisena runoilijana, naisena Novgorodista 1500- tai 1600-luvulta. Tšukovski panee merkille että 'ikuinen venäläinen kiusaus itsensä syyllistämiseen, nöyryyteen, vaatimattomuuteen ja köyhyyteen, – mitkä ominaisuudet vetivät puoleensa [[Fjodor Tjuttšev]]ia, [[Leo Tolstoi]]ta ja [[Fjodor Dostojevski]]a' – kiehtoivat Ahmatovaa ja että Ahmatova oli ennen kaikkea runoilija, joka kirjoitti rakkaudesta ilman toivoa. 'Minä rakastan, mutta minä en ole rakastettu. Minua rakastetaan, mutta minä en rakasta. Tämä on hänen tärkein erityispiirteensä. Tässä kukaan ei ole vielä kyennyt ylittämään häntä – – Hän oli ensimmäinen, joka paljasti, että rakkaudettomuus oli runouden aihe.'” Haight 1990, s. 69.</ref> Tšukovski vertasi Ahmatovan hienovaraisuutta [[Vladimir Majakovski]]n huutoon. Ahmatova korostaa henkilökohtaisuutta ja pieniä yksityiskohtia, kun taas Majakovski korostaa suuruutta, ja hänen runoutensa on kirjoitettu joukoille: ”Hän on myrskyn ja jylyn, kaikenlaisen karjunnan ja huudon runoilija.”<ref>Tšukovski, 1921, s. 23.</ref> Tšukovski ennusti, että Majakovskin runojen erikoinen sanasto ja rytmit saattavat vaikuttaa siten, että kirjallinen maailma Venäjällä piankin seuraisi Majakovskin viitoittamaa polkua. Näin myös tapahtui.

 

 

Vaikka Tšukovski halusi esitelmänsä lopussa liittää Ahmatovan ja Majakovskin edustamat kirjalliset ääripäät yhteen ajatuksenaan kirjallisuuden tuleva kehitys, hän oli leimannut Ahmatovan niin tehokkaasti, että vaikka runoilija oli vasta 32-vuotias, Tšukovskin esitelmän ansiosta monet katsoivat Ahmatovan kuuluvan siinä määrin menneisyyteen, ettei hänellä ollut enää mitään yhteyttä maansa vallankumouksen jälkeiseen kirjalliseen elämään.

Vuonna 1922 Ahmatovalta ilmestyi runokokoelma ''Anno Domini MCMXXI''. Teoksen runoista "Petrograd 1919" (1920) puhuu kaupungin ja sen asukkaiden kohtalosta ja tulevaisuudesta. Se kuvaa myrskyisää aikaa kaupungissa ja kertoo Ahmatovan halusta säilyttää kaupunkinsa kauneus ja sen kulttuuri: "Itsellemme säästimme, Sen tulen, veden. Sen palatsit". Runo päättyy ennustukseen – kaupunki on muistava heidän nimensä ja jäävä heidän muistomerkikseen.

 

 

Kun Ahmatova 1920-luvun alussa pitkän poissaolon jälkeen alkoi jälleen lukea runojaan julkisesti, häntä pidettiin hyvin karismaattisena.<ref>"Hän oli kuin henkiolento, pelottavan kalpea. Hän ei nähnyt yleisöä, hän näki jonnekin kauas, tulevaisuuteen.... hauraana ja traagisen kauniina. Ja miten hän lausuikaan! Se oli taikuutta... Hän lopetti. Hän seisoi aivan hiljaa ja katseli yhä kaukaisuuteen, jonnekin minne vain hän näki. Aivan kuin hän olisi unohtanut olevansa näyttämöllä. Yleisö oli mykistynyt, sanaton, kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan." Odojevtseva, 1967, 480–481</ref>

{{Sitaatti2|right|Sinut vietiin aamunsarastaessa,<br>sinua, kuin vainajaa, saatoin,<br>pimeässä huoneessa itkivät lapset,<br>Jumalankuvan edessä kynttilä valui.<br>Huulillasi ikonin kylmyys,<br>otsalla kuolemanhiki....En saata unohtaa!<br>Tulen [[Streltsit|streltsien]] vaimojen lailla,<br>Kremlin tornien äärellä parkumaan. |''Requiem 1'' (Marraskuu 1935 Moskova), suom. Anneli Heliö|<ref name="Heliö">[http://joyx.joensuu.fi/~helio/rekviem1.htm]</ref>}}

 

 

Toisen kerran Lev Gumiljov vangittiin yhdessä Nikolai Puninin kanssa vuonna 1935. Ahmatova kirjoitti [[Josif Stalin|Stalinille]] lyhyen kirjeen, jossa hän vannoi, etteivät hänen poikansa ja miehensä ole valtiollisia rikollisia. Kirje auttoi, ja miehet vapautettiin jo parin viikon kuluttua pidätyksestä. Tuohon aikaan Ahmatova alkoi kirjoittaa runoelmaansa ''Requiem'' (Реквием). Kolmannen kerran Lev Gumiljov vangittiin vuonna 1938. Ahmatovan kirjeistä ei enää ollut apua, Lev Gumiljov oli seitsemäntoista kuukautta vankilassa Leningradissa. Hän sai kuolemantuomion, joka kuitenkin muutettiin leirituomioksi.

== Sota ja suurten runoelmien synty ==

 

 

 

 

== Vuodet 1945–1953 ==

 

 

Ahmatova tapasi Isaiah Berlinin jälleen vuonna 1965 Oxfordissa. Isaiah Berlin kirjoittaa heidän tapaamisestaan Ahmatovalle:

== Suojasää ==

 

 

Kulttuurielämässä alettiin vähitellen luopua ždanovilaisesta puoluekantaisuuden vaatimuksesta ja myös Ahmatovan vähittäinen [[rehabilitointi]] alkoi. Jo 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla hänen runojaan julkaistiin jälleen lehdissä. Hänen taloudellinen tilanteensa helpottui, koska hän sai taas tekijänpalkkioita.

 

 

 

 

=== Pohjoiset elegiat ===

=== Oxfordin yliopiston kunniatohtori ===

 

 

== Runoelma ilman sankaria ==

 

 

Teosta voi hyvällä syyllä pitää Pietarin kulttuurin ja taiteen käsikirjana. Puskinilta, Dostojevskilta, Blokilta, Meyerholdilta, Mandelštamilta ja Ahmatovalta itseltään otetut lainaukset ja kuvat toimivat peileinä, joiden heijastuksissa Ahmatova tarkastelee Pietarin kulttuuria ja sen luojia, hän käyttää menneisyyttä ennustaakseen sekä omaa että kaupungin tulevaisuutta.

Ahmatova siirsi venäläisen kulttuurin [[Hopeakausi|hopeakauden]], 1910-luvun perinnön, 1960-lukulaisille 1950-luvun sukupolven jäädessä väliin. Hänen vieraanaan Kellomäessä kävi usein muun muassa runoilija ja esseisti [[Joseph Brodsky]], ja myös runoilija [[Anatoli Naiman]] oli nuorten vieraiden joukossa. Naiman toimi 1960-luvulla myös Ahmatovan sihteerinä. Molemmat ovat kirjoittaneet Ahmatovasta.

 

 

== Perintö ==

=== Sfinksit ===

[[Kuva:Lt Robespjera sfinks golova 31-05-2005.jpg|thumb|250px|[[Mihail Šemjakin]] (Mihail Chemiakin), ''Toisinajattelijoiden muistomerkki'', 1995, yksityiskohta.]]

 

== Ahmatova ja Suomi ==

*''Lirika'', runoja, Moskova 1989.

*''Primite etot dar...'', runoja, Moskova 1995.

*''Poema bez geroja''. ("Runoelma ilman sankaria"), Pietari, 1995.

*''Stihi'', runoja, Moskova 1988.