Privilegium Maius

Privilegium Maius on Itävallan herttua Rudolf IV Habsburgilaisen vuonna 1358 tai 1359 teettämä väärennetty asiakirja, joka loi pohjan Habsburgin suvun vallalle Itävallassa, kun Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta tunnusti sen aidoksi vuonna 1453. Asiakirja muun muassa korotti Itävallan herttuakunnan arkkiherttuakunnaksi ja myönsi siten Habsburgeille arkkiherttuan arvon.

Keisari Kaarle IV oli vuonna 1356 kultaisessa bullassaan vahvistanut Saksan seitsemän vaaliruhtinaan oikeudet, mutta ulkopuolelle jääneet Habsburgit eivät hyötyneet siitä lainkaan. Tällöin 19-vuotias Itävallan herttua Rudolf IV päätti hankkia itselleen vielä paremmat etuoikeudet väärennöksellä. Hän esitti vuonna 1359 keisari Kaarlelle Privilegium Maius (”suurempi etuoikeus”) -nimisen asiakirjan, joka oli todellisuudessa muunneltu versio keisari Fredrik Barbarossan vuonna 1156 Itävallalle myöntämästä Privilegium Minus (”pienempi etuoikeus”) -oikeuskirjasta. Privilegium Maiuksessa Habsburgeille annettiin samat tai jopa laajemmat etuoikeudet kuin Saksan vaaliruhtinailla oli, ja joidenkin niistä väitettiin takautuvan aina Rooman keisari Neroon ja jopa Julius Caesariin asti. Siinä myös kutsutaan Habsburgeja arkkiherttuoiksi, vaikka heillä ei todellisuudessa vielä tuolloin ollut kyseistä arvoa. Rudolfin teettämä väärennöskokonaisuus käsitti kaikkiaan viisi erillistä dokumenttia, joista niin sanottu Henricianum oli päivätty vuodelle 1056. Varsinainen Privilegium Maius on merkitty Fredrik Barbarossan vuonna 1156 Itävallan Henrik II:lle myöntämänä. Alkuperäinen Privilegium Minus katosi samoihin aikoihin uuden oikeuskirjan julkistamisen kanssa, ja se mahdollisesti tuhottiin Rudolfin käskystä.

Privilegium Maius käytännössä korotti Itävallan herttuakunnan Habsburgeille myönnetystä läänityksestä perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi. Habsburgit saivat primogenituuriin perustuvan perimysjärjestyksen ja oikeudet jakaa itse läänityksiä, käyttää suvereenin hallitsijan symboleita kuten kruunua ja valtikkaa sekä esiintyä keisarillisissa kokouksissa pfalzkreivin arvoisina heti vaaliruhtinaiden jälkeen. Habsburgien mieslinjan sammuessa valta määrättiin periytymään suvun naislinjan kautta. Lisäksi Itävalta julistettiin jakamattomaksi ja se sai luvan itsenäiseen oikeuslaitokseen, jonka päätöksistä ei voisi valittaa keisarille. Habsburgien velvollisuudet keisarikuntaa kohtaan rajoitettiin kahdentoista miehen lähettämiseen kuukausittain keisarin armeijaan sotimaan Unkaria vastaan.

Kaarle IV suhtautui Privilegium Maiukseen epäluuloisesti ja antoi sen oppineen Francesco Petrarcan tutkittavaksi, joka osoitti sen olevan epäröimättä väärennös. Kun keisari ei tunnustanut siinä mainittuja oikeuksia, Rudolf IV yritti kasvattaa valtaansa sotimalla ja valtasi vuonna 1364 Tirolin. Sata vuotta myöhemmin hänen jälkeläisensä onnistui kohoamaan keisariksi nimellä Fredrik III ja vahvisti Privilegium Maiuksen päteväksi vuonna 1453. Petrarcan kriittinen arvio unohdettiin ja asiakirjaa pidettiin vuosisatojen ajan aitona. Useat keisarit vahvistivat sen ja se menetti asemansa Habsburgien vallan juridisena perustana vasta vuonna 1804, jolloin Itävallan keisarin kruunu erotettiin Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Saksalainen historioitsija Wilhelm Wattenbach osoitti sen lopulta väärennökseksi vuonna 1852. Jotkut itävaltalaiset historioitsijat puolustivat vielä 1900-luvullakin oikeuskirjan väärentämistä Rudolfin valtioviisaana tekona.