Ero sivun ”Oukwanyama” versioiden välillä
Sekava artikkeli, mutta varmaan tyhjää parempi… |
(ei mitään eroa)
|
Versio 24. helmikuuta 2015 kello 02.26
Oukwanyama (oshindongaksi Uukwanyama) on perinteinen perinteinen kuningaskunta Ambomaalla Namibian pohjoisosissa. Sen tärkein keskus nykyään on Ehole. Oukwanyamalaiset puhuvat oshikwanyaman kieltä, joka on oshindongan naapurimurre.
Portugalin ja Saksan rajasopimus
Oukwanyaman heimon jakoi kahtia Portugalin ja Saksan välinen vuonna 1886 solmittu sopimus. Sopimuksessa puhuttiin Kunene-joen putouksista, joista raja vedettäisiin itään Kavango-joelle. Rajaa ei ensin käyty, ja sitten tuli erimielisyyttä siitä, mitä putouksia sopimuksessa tarkoitettiin, koska niitä oli kaksi. Alempana joella olivat Epupan putoukset, ja niistä lounaaseen suuremmat Ruakana-putoukset. Lopulta viivoittimella vedetty raja määriteltiin alkamaan Ruakanasta, eli raja tuli etelämmäksi, kuin jos se olisi vedetty Epupasta lähtien.[1]
Lähetysseuran lyhyt yritys Oukwanyamassa
Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijät tekivät Oukwanyamassa työtä vuodenvaihteesta 1871–72 noin puoli vuotta. Tämän jälkeen he olisivat olleet tervetulleita vain kuninkaan opettajina, ei kansan, ja tämä ei suomalaisille kelvannut.[2]
Katolilaiset tulevat Oukwanyamaan
Varsinaisen lähetystyön aloittivat Oukwanyamassa ensimmäisenä katoliset vuonna 1883. Myös saksalainen Reinin lähetys oli jo vuonna 1855 tehnyt periaatepäätöksen työstä Oukwanyamassa, mutta he pääsivät aloittamaan työn vasta 1891 Ondjivassa ja hieman myöhemmin Omupandassa. Kolmas asema oli n. 20 kilometriä Omupandasta kaakkoon ollut Namakunde, joka rakennettiin vuonna 1901, ja neljäs Omatemba, joka rakennettiin 1907 vajaa 10 km Namakundesta länteen.[3]
Ensimmäinen maailmansota ja sen taistelut
Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä myös Oukwanyamassa taisteltiin. Englantilaisten voitettua omat taistelunsa saksalaisia vastaan Lounais-Afrikassa, taistelivat oukwanyamalaiset portugalilaisia vastaan. Afrikkalaiset voittivat ensimmäisen yhteenoton joulukuussa 1914 Roçadasin retkikuntaa vastaan, mutta portugalilaiset lähettivät uuden retkikunnan Oukwanyamaan seuraavana vuonna kenraali Pereida de Eçan johdolla. Ratkaiseva taistelu käytiin 20.8.1915, ja siinä Oukwanyaman kuningas Mandume kärsi perinpohjaisen tappion. Portugalin historiassa tuo taistelu on heidän siirtomaahistoriansa huomattavin. Mandume poltti Ondjivan ja pakeni etelämmäksi. Ondjivasta tehtiin nyt portugalilaisten hallinnon keskus, ja sen nimeksi tuli Vila Pereida de Eça. Vuoden 1917 puolella portugalilaiset ja englantilaiset hyökkäsivät yhdessä Mandumen kimppuun. Paljon hänen miehiään kuoli, ja hän itse teki itsemurhan taistelun kuluessa.[4]
Vuonna 1916 kiistelty rajavyöhyke, leveydeltään n. 10 kilometriä, julistettiin puolueettomaksi. Samana vuonna saksalaiset saivat häädön omilta lähetysasemiltaan Oukwanyamasta ja koko Ambomaalta.[5] Raja vahvistettiin vasta 1926 Portugalin ja Etelä-Afrikan liittovaltion välisellä sopimuksella. Kiistanalainen alue tuli kuulumaan Portugalille, ja tuon vyöhykkeen eteläreunaan hakattiin rajaa pitkin kulkenut aukea.[6]
Suomalaiset aloittavat pysyvän työn
Suomalaisten työ Oukwanyamassa alkoi vuonna 1921, kun August Hänninen lähetettiin sinne. Hän perusti uuden aseman nimeltä Engela.
Alunperin suomalaiset tekivät vierailuja Omafo-nimiseen paikkaan, jonne englantilainen majuri Fairlie oli rakentanut pienen kirkon. Sinne oli Oshigambosta matkaa kuusi peninkulmaa, joka härkäkärryillä vei 12 tuntia, pysähdyksiä lukuunottamatta. Omafon hoitaminen Ondongasta käsin oli vaikeaa, ja sen vuoksi päätettiin tuolle alueelle perustaa varsinainen lähetysasema. Lupa siihen saatiin hallitukselta 8.12.1920, ja Hänninen oli jo tuolloin löytänyt paikaksi Engelan, joka sijaitsi pari kilometriä Omafosta länteen. Rakennustöihin lähti mukaan Eetu Järvinen, ja marraskuussa 1921 uusi asema vihittiin käyttöön. Seuraavana vuonna sinne lähetettiin sairaanhoitaja Linda Helenius Hännisen avuksi.[7]
Kiista suomalaisten ja anglikaanien välillä
Sodan jälkeen anglikaanit suunnittelivat Ambomaan uusjakoa siten, että Ondonga annettaisiin suomalaisten alueeksi, kun taas Oukwanyama anglikaaneille ja Uukwambi sekä Onganjera annettaisiin Katoliselle kirkolle.
Tämän kiistan sanotaan olleen ikävin, missä Lähetysseura siihen mennessä oli ollut mukana. Suunnitelman takana oli arkkidiakoni Nelson Fogarty, josta tehtiin tässä vaiheessa piispa, ja hänen hiippakunnakseen tuli koko Lounais-Afrikka, jota nimitettiin Damaramaan hiippakunnaksi.
Fogarty oli ollut mukana Mandumea vastaan käydyllä sotaretkellä ja iskenyt jo silloin silmänsä Oukwanyamaan. Kun Martti Rautanen oli v. 1919 käynyt virkistysmatkalla Hereromaalla, hän oli tavannut ohimennen Fogartyn, joka oli ilmoittanut anglikaanien ottavan Oukwanyaman itselleen, mainiten samalla vielä muitakin amboheimoja.
Asiasta kirjoitettiin Kapkaupungin anglikaaniselle arkkipiispalle sekä majuri Manningille, joka oli Ambomaan korkein viranomainen. Tuloksia tästä ei tullut.
Samalla suomalaisten työ Oukwanyamassa oli laajennut. Vuonna 1923 oli kastettuja jo yli 4 000 henkeä, kouluja oli 46 ja opettajia 91. Yhdeltä asemalta tätä kaikkea oli vaikea hoitaa, ja suomalaiset kaavailivat toista asemaa Endolaan, 30 km. Engelasta lounaaseen. Toista asemaa ei kuitenkaan saanut perustaa.
Heinäkuussa 1924 suomalaiset asetettiin tapahtuneen tosiasian eteen. Ambomaa oli jaettu kolmen kirkon kesken. Ei auttanut, vaikka Reinhold Rautanen vetosi Versailles’n rauhansopimukseen, jossa oli säädetty, että saksalaisten lähetysseurojen työn jatkaminen oli uskottava niitä tunnustuksellisesti mahdollisimman lähellä oleville seuroille.
Lähetysjohtaja Matti Tarkkanen suoritti tarkastusmatkan Ambomaalle vuonna 1925. Sen yhteydessä hän tapasi kahdesti sekä Lounais-Afrikan administrattorin G. R. Hofmeyerin että piispa Nelson Fogartyn sekä Etelä-Afrikan pääministerin J. B. M. Hertzogin, joka oli korkein viranhaltija Etelä-Afrikassa. Neuvottelut Fogartyn kanssa sujuivat nihkeästi, ja viimemainittu esitti Tarkkaselle, että suomalaiset luopuisivat Oukwanyamasta. Englantilaiset ilmoittivat maksavansa suomalaisille kaikki kulut, joita Oukwanyaman-työ oli siihen mennessä aiheuttanut. Nyt neuvottelut ajautuivat umpikujaan, kunnes Fogarty lähetti Tarkkaselle kirjeen, jossa hän ehdotti, että aluejako poistettaisiin, ja kaikki kolme kirkkokuntaa saisivat vapauden toimia, missä halusivat. Tämä ehdotus ei miellyttänyt Tarkkasta, mutta hän ei nähnyt asiassa parempaakaan ratkaisua suomalaisten kannalta ja päätti suostua tähän ehdotukseen, jonka mandaattihallinto pani toimeen vuoden 1926 alkupuolella.
Eräs tämän kiistan tuloksista oli, että anglikaanit perustivat oman asemansa Odiboon, n. 9 km Engelasta koilliseen ja vain puolentoista kilometrin päähän eräästä Engelan sivuasemasta.[8][9]
Vaikka kiista saatiin sovittua, ei Oukwanyamaan voitu kuitenkaan perustaa uusia suomalaisia lähetysasemia. Sen vuoksi kaukanakin olleita seurakuntia jouduttiin hoitamaan Engelasta käsin. Näitä olivat Endola 30 kilometrin päässä lounaaseen, jonne vihittiin v. 1927 kirkko, ja Edundja 19 km Engelasta itään.[10]
Kirkon leviäminen Oukwanyamassa
Oukwanyamassa kirkko näyttäisi levineen suurimmalta osin spontaanisti, joskin voidaan olettaa, että taustalla on ollut Reinin lähetyksen suorittama työ. Oukwanyamaan oli noussut runsaasti sivuasemia jo ennen, kuin sinne oli rakennettu varsinaista pääasemaa. Tässä saattaaa olla yksi syy siihen, miksi anglikaanit halusivat tuon alueen itselleen.[11]
Voidaan myös panna merkille, että oukwanyamalaiset olivat innokkaita kirkonrakentajia, innokkaampia kuin ondongalaiset. Vuonna 1923, kun Omafon kirkko kahden kilometrin päässä oli pahasti ränsistynyt, seurakuntalaiset rakensivat Engelaan komean savitiilikirkon kustantaen sen suurimmaksi osaksi itse. Oukwanyamassa myös kansa sopeutui seurakuntaveroon nopeammin kuin muut heimot, vuonna 1919. Tosin läntisissä heimoissa koettu kato vaikutti asian etenemiseen siellä.[12]
Kun Ambomaalla vihittiin ensimmäiset papit vuonna 1925 lähetysjohtaja Matti Tarkkasen vierailun aikana, oli vihittyjen joukossa myös yksi oukwanyamalainen, Simson Shituuwa.[13]
1930-luvulla Lähetysseura joutui hallituksen kanssa kiistaan muutamasta Oukwanyaman kouluista. Hallituksen koulupolitiikka oli tuohon aikaan kireää.[14]
Raamatunkäännöstyö
1950-luvulla suomalaiset ymmärsivät, että oshikwanyaman kielen suhteen on myös tehtävä työtä. Vuonna 1957 Ambomaalle matkusti A. W. Björklund tehtävänään saattaa alulle oshikwanyamankielisen Raamatun käännös.[15] Ambomaan raamatunkäännöstyötä on käsitellyt väitöskirjassaan Pauli Laukkanen.
Viitteet
- ↑ Peltola 1958, s. 86.
- ↑ Peltola 1958, s. 46–49, 54–55.
- ↑ Peltola 1958, s. 46–49, 54–55, 123–126, 174.
- ↑ Peltola 1958, s. 178–181.
- ↑ Peltola 1958, s. 180–181.
- ↑ Peltola 1958, s. 182.
- ↑ Peltola 1958, s. 188, 196–198.
- ↑ Saarilahti 1999, s. 174–179.
- ↑ Peltola 1958, s. 198–202.
- ↑ Peltola 1958, s. 199, 231–232.
- ↑ Peltola 1958, s. 208–209.
- ↑ Peltola 1958, s. 210–211, 303.
- ↑ Peltola 1958, s. 245.
- ↑ Peltola 1958, s. 231.
- ↑ Peltola 1958, s. 241.
Lähteet
- Matti Peltola (1958): Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia Helsinki: Suomen Lähetysseura.
- Toivo Saarilahti: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1999. ISBN 951-624-257-X.