Ero sivun ”Michelangelo Antonioni” versioiden välillä
[katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
PtG (keskustelu | muokkaukset) →Lähteet: lisälähteitä ja vanhojen korjaus/tarkistus |
PtG (keskustelu | muokkaukset) p kh |
||
Rivi 17:
| imdb = 0000774
| elonet = he2ctn
| palkinnot = [[David di Donatello]] (1961, 1976) <br> [[Nastro d’argento]] (1956, 1962, 1976)
| ehdokkuudet =
}}
Rivi 28:
== Ura ==
=== Kriitikosta elokuvaohjaajaksi ===
Valmistuttuaan Antonioni
Antonioni muutti 1939 [[Rooma]]an, missä hän pääsi [[Cinema (lehti)|Cinema]]-lehden toimituskomiteaan ja opiskeli lyhyen ajan kuuluisassa elokuvakoulussa [[Centro Sperimentale di Cinematografia]]ssa.<ref>Moliterno, s. 11.</ref> Antonioni teki sopimuksen [[Scalera Film]]in kanssa avustettuaan [[Roberto
Vaikka Antonioni värvättiin vuonna 1942 Italian asevoimiin, hän jatkoi vapaa-
Antonioni kirjoitti 1940-luvun puolivälin jälkeen
=== Ensimmäiset näytelmäelokuvat ===
Rivi 44:
=== Läpimurto ===
Vaikka Antonionin aikaisimmassakin elokuvassa oli jo nähtävissä hänen omanlainen tyylinsä, vuonna 1957 ensi-iltansa saanutta ''[[Huuto (vuoden 1957 elokuva)|Huutoa]]'' pidetään uuden vaiheen alkuna. Sen jälkeen Antonioni keskittyi erityisesti muodollisiin ja tyylillisiin kokeiluhin sekä vieraantumisen teemaan.<ref name="moliterno12"/> ''Huuto'' oli myös ensimmäinen elokuva, jossa näytteli Antonionin 1960-luvun luottokasvo [[Monica Vitti]].<ref name="lyman"/>
''Huutoa'' seuranneita kolmea elokuvaa, ''[[Seikkailu (vuoden 1960 elokuva)|Seikkailua]]'' (1960), ''[[Yö (Antonionin elokuva)|Yötä]]'' (1961) ja ''[[Kuumetta]]'', pidetään eräänlaisena trilogiana, koska niiden tyyli, yhteiskunnallinen asetelma, teema, juoni ja erityisesti Vittin esittämä hahmo ovat yhtenäiset. Monet yhdistävät trilogian tetralogiaksi ja liittävät jatkoksi Antonionin ensimmäisen värielokuvan, ''[[Punainen erämaa|Punaisen erämaan]]'' (1964). Näiden elokuvien myötä Antonioni sai maailmanlaajuista mainetta arvostettuna ja suosittuna elokuvaohjaana.<ref name="brown"/>
Antonioni oli 1960-luvun puolivälissä maailman tunnetuimpia ja ristiriitaisimpi elokuvaohjaajia. Hänen elokuviansa esitettiin säännöllisesti elokuvajuhlilla, ja hän oli lukuisien esseiden ja lehtijuttujen aiheena. [[Hollywood]]issakin kiinnostuttiin Antonionista, joka teki [[Metro-Goldwyn-Mayer]]in kanssa sopimuksen kolmesta elokuvasta. Hänen ensimmäinen elokuvansa MGM:lle oli Englannissa kuvattu ''[[Blow-Up – erään suudelman jälkeen]]'', jonka pääosissa oli brittinäyttelijät [[David Hemmings]] ja [[Vanessa Redgrave]]. Elokuva oli tyylillisesti perinteisempi ja nopeatempoisempi kuin Antonionin aiemmat elokuvat, ja se oli myös hänen uransa taloudellisesti menestynein elokuva.<ref name="lyman"/> Se voitti Cannesin elokuvajuhlien [[Kultainen palmu|Kultaisen palmun]] ja oli ehdolla kolmeen [[Bafta-palkinto]]on, kahteen [[Oscar-palkinto]]on ja [[Golden Globe]]en. Lisäksi se voitti Italiassa parhaan vieraskielisen elokuvan Nastro
''Blow-Upin'' jälkeen Antonioni teki ensimmäisen elokuvansa Yhdysvalloissa. Opiskelijaprotestiliikkeestä kertonut ''[[Zabriskie Point (elokuva)|Zabriskie Point]]'' oli taloudellinen katastrofi.<ref name="lyman"/> Sen jälkeen Antonioni palasi dokumenttielokuvan pariin ja teki elokuvan ''[[Chung Kuo – Kiina]]'' (1973). Flopanneen ''Zabriskie Pointin'' jälkeen Antonioni onnistui palaamaan jälleen huipulle elokuvalla ''[[Ammatti: reportteri]]'' (1975), jonka pääosaa näytteli [[Jack Nicholson]]. Muun muassa elokuvakriitikko [[David Thomson (elokuvakriitikko)|David Thompson]] on kutsunut sitä 1970-luvun parhaimpiin kuuluvana elokuvana.<ref name="lyman"/>
=== Väliaikainen vetäytyminen ja viimeiset elokuvat ===
Elokuvan ''Ammatti: reportteri'' jälkeen Antonioni vetäytyi hetkeksi elokuvanteosta. Syyksi hän kertoi halunsa opiskella uusia tekniikoita.<ref name="lyman"/> Hän käytti ennen vuoden
Antonionin useat tuotannot keskeytyivät taloudellisen tilanteen takia, joten hän palasi jälleen maalaustaiteen ja kirjallisuuden pariin. Hän julkaisi muun muassa [[Giulio Einaudi (kustantaja)|Gulio Einaudin]] kanssa novellikokoelman ''Quel bowling sul Tevere'', piti taidenäyttelyn [[Venetsia]]ssa ja ohjasi 1984 [[Gianna Nannini]]n musiikkivideon ”Fotoromanza”.<ref name="moliterno13"/> Antonioni oli tekemässä vuonna 1985 elokuvasovitusta omasta novellistaan, kun hän sai [[aivoverenkiertohäiriö]]n, joka keskeytti projektin. Vaikka se vammautti hänet pahasti eikä hän pystynyt sanomaan kerrallaan kuin muutaman sanan, hän jatkoi silti vielä uraansa.<ref name="lyman"/>
[[Tiedosto:MichelangeloAntonioniFoto-2.jpg|thumb|Antonioni vuonna 1995.]]
Antonioni työskenteli mukana televisiotuotannossa, joka teki dokumenttia [[Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1990|vuoden 1990 jalkapallon MM-kilpailuista]]. Näytelmäelokuvien pariin hän palasi 1995, jolloin italialaiset tuottajat houkuttelivat hänen ohjaamaan tarinoidensa pohjalta elokuvan ''[[Pilvien takana]]''. Antonionin vanhuudenheikkouden takia saksalaisohjaaja [[Wim Wenders]] tuotiin avustamaan elokuvanteossa. Lisäksi Antonionin vaimo Enrica auttoi tulkitsemalla vaivoin puhuvan ohjaajan ohjeet näyttelijöille. Antonioni teki vielä 100:nnella vuosikymmenellään yhden elokuvan, kun hän ohjasi osion rakkaudesta ja
== Yksityiselämä ==
Rivi 66:
== Tyyli ja teemat ==
Antonioni pyrki irtautumaan monissa teoksissaan juonivetoisesta elokuvasta ja kuvaamaan ihmisen mielenliikkeitä ja tajunnansisältöä. Ympäristöllä on usein tätä päämäärää kuvastava merkitys, ja esimerkiksi [[Peter von Bagh]] vertasi päähenkilöiden vaeltelua vastineena kirjallisuuden sisäiselle monologille.<ref name="bagh300">Bagh, s. 300.</ref> Arkkitehtuuri onkin Antionionin elokuvissa tyylillinen elementti, ja kriitikko [[Seymour Chatman]]in mukaan esimerkiksi elokuvissa ''Yö'' ja ''Kuumetta'' kaupunkinäkymät ovat elokuvan päähenkilöitä. Antonioni on tästä syystä yhdistetty usein kaupunkiympäristöjen kuvaajaksi, vaikka elokuvien roolihahmot eivät pystykään nauttimaan kaupunkilaiselämästään.<ref name="bacon">Bacon.</ref>
Antonioni hylkäsi elokuvissaan juonikuvioiden lisäksi tahtiin ja selkeyteen liittyneet tavat ja keskittyi epämääräisiin henkilöhahmoihin. Hän nosti elokuvissaan useita kysymyksiä, muttei usein antanut niihin mitään vastausta: elokuvien hahmot saattoivat esimerkiksi toimia ilman selitystä itsetuhoisesti.<ref name="lyman"/> Antonionin elokuvat olivatkin enemmän tarkkailevia, ja niiden päähenkilöiden päämäärät vain etäisesti määriteltyjä. Ihmiset esitettiin näin eräänlaisessa vieraantuneisuuden tilassa. Antonioni on luonnehtinut hahmojensa tilaa termillä ”la malattia dei sentimenti”, jolla hän tarkoitti tunne-elämän sairautta, johon kuuluvat tunteiden epävarmuus, seksuaalisten kokemusten tavoittelu ahdistuksen torjumiseen, kommunikoinnin vaikeus ja [[Eskapismi|todellisuuspakoisuus]].<ref name="bacon"/>
|