Ero sivun ”Michelangelo Antonioni” versioiden välillä

| palkinnot = [[David di Donatello]] (1961, 1976) <br> [[Nastro d’argento]] (1956, 1962, 1976)

Valmistuttuaan Antonioni työsksntelityöskenteli pankkivirkailijana ja kirjoitti elokuva-arvosteluita ferraralaiseen [[Corriere Padano]]on. Ferrarassa hän yritti ohjata myös ensimmäisen dokumenttielokuvansa paikallisesta mielisairaalassamielisairaalasta. Elokuvan tekeminen kuitenkinjouduttiin keskeytettiinkeskeyttämään, kun valaistussa sairaalassa potilaat alkoivat saada kouristuksia.<ref name="brown"/>

Antonioni muutti 1939 [[Rooma]]an, missä hän pääsi [[Cinema (lehti)|Cinema]]-lehden toimituskomiteaan ja opiskeli lyhyen ajan kuuluisassa elokuvakoulussa [[Centro Sperimentale di Cinematografia]]ssa.<ref>Moliterno, s. 11.</ref> Antonioni teki sopimuksen [[Scalera Film]]in kanssa avustettuaan [[Roberto RosseliniRossellini]]n elokuvan ''[[Lentäjän paluu]]'' käsikirjoituksen teossa.<ref name="brown"/>

Vaikka Antonioni värvättiin vuonna 1942 Italian asevoimiin, hän jatkoi vapaa-ajallaajallaan myös elokuva-alalla.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://articles.latimes.com/2007/aug/01/local/me-antonioni1/2| Nimeke = Michelangelo Antonioni, 94; film great directed `Blowup' and `The Passenger'| Tekijä = McLellan, Dennis| Ajankohta = 1.8.2007| Julkaisija = Los Angeles Times| Viitattu = 27.6.2014 | Kieli = {{en}}}}</ref> Hän oli mukana muun muassa [[Enrico Fulchigoni]]n elokuvassa ''[[I due Foscari]]'' ja Ranskassa [[Marcel Carné]]n elokuvassa ''[[Ikuinen rakkaus (vuoden 1942 elokuva)|Ikuinen rakkaus]]''.<ref name="brown"/> Antonioni palasi vuonna 1943 Ferreraan saatuaan kauppiaan rahoittamaan ensimmäistä elokuvaansa, dokumenttia ''Gente del Po''.<ref name="lyman">Lyman.</ref>

Antonioni kirjoitti 1940-luvun puolivälin jälkeen kirjoitti edelleen elokuvakritiikkejä ja käsikirjoituksia sekä käänsi ranskalaista kirjallisuutta. Hän teki lisäksi useita dokumentteja, joista erityisesti ''[[Nettezza urbana]]'' ja ''[[L’Amorosa menzogna]]'' saivat hyvän vastaanoton. Kumpikin elokuvista palkittiin [[Nastro d’argento]]lla ja jälkimmäinen kilpaili myös [[Cannesin elokuvajuhlat|Cannesin elokuvajuhlilla]]. Dokumenttien ansiosta Antonioni sai Vallani Filmiltä rahoituksen ensimmäistä näytelmäelokuvaansa varten.<ref name="brown"/>

Vaikka Antonionin aikaisimmassakin elokuvassa oli jo nähtävissä hänen omanlainen tyylinsä, vuonna 1957 ensi-iltansa saanutta ''[[Huuto (vuoden 1957 elokuva)|Huutoa]]'' pidetään uuden vaiheen alkuna. Sen jälkeen Antonioni keskittyi erityisesti muodollisiin ja tyylillisiin kokeiluhin sekä vieraantumisen teemaan.<ref name="moliterno12"/> ''Huuto'' oli myös ensimmäinen elokuva, jossa näytteli Antonionin 1960-luvun luottokasvo [[Monica Vitti]].<ref name="lyman"/>

Antonioni oli 1960-luvun puolivälissä maailman tunnetuimpia ja ristiriitaisimpi elokuvaohjaajia. Hänen elokuviansa esitettiin säännöllisesti elokuvajuhlilla, ja hän oli lukuisien esseiden ja lehtijuttujen aiheena. [[Hollywood]]issakin kiinnostuttiin Antonionista, joka teki [[Metro-Goldwyn-Mayer]]in kanssa sopimuksen kolmesta elokuvasta. Hänen ensimmäinen elokuvansa MGM:lle oli Englannissa kuvattu ''[[Blow-Up – erään suudelman jälkeen]]'', jonka pääosissa oli brittinäyttelijät [[David Hemmings]] ja [[Vanessa Redgrave]]. Elokuva oli tyylillisesti perinteisempi ja nopeatempoisempi kuin Antonionin aiemmat elokuvat, ja se oli myös hänen uransa taloudellisesti menestynein elokuva.<ref name="lyman"/> Se voitti Cannesin elokuvajuhlien [[Kultainen palmu|Kultaisen palmun]] ja oli ehdolla kolmeen [[Bafta-palkinto]]on, kahteen [[Oscar-palkinto]]on ja [[Golden Globe]]en. Lisäksi se voitti Italiassa parhaan vieraskielisen elokuvan Nastro d’argentod’argenton.<ref name="moliterno13">Moliterno, s. 13.</ref>

Elokuvan ''Ammatti: reportteri'' jälkeen Antonioni vetäytyi hetkeksi elokuvanteosta. Syyksi hän kertoi halunsa opiskella uusia tekniikoita.<ref name="lyman"/> Hän käytti ennen vuoden 19891979 paluutaan aikaansa myös varhaisempiin intohimoihinsa, kuten maalaamiseen ja kirjoittamiseen.<ref name="moliterno13"/> Monica Vitti suostutteli Antonionin ohjaamaan televisioelokuvan ''[[Il Mistero di Oberwald]]'', joka oli paljon kevyempi kuin monet Antonionin aiemmista elokuvista.<ref name="lyman"/> Laimean vastaanoton saanutta elokuvaa seurasi vuonna 1982 ''[[Identificazione di una donna]]'', joka sai huomattavasti paremman vastaanoton.<ref name="moliterno13"/>

Antonioni työskenteli mukana televisiotuotannossa, joka teki dokumenttia [[Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1990|vuoden 1990 jalkapallon MM-kilpailuista]]. Näytelmäelokuvien pariin hän palasi 1995, jolloin italialaiset tuottajat houkuttelivat hänen ohjaamaan tarinoidensa pohjalta elokuvan ''[[Pilvien takana]]''. Antonionin vanhuudenheikkouden takia saksalaisohjaaja [[Wim Wenders]] tuotiin avustamaan elokuvanteossa. Lisäksi Antonionin vaimo Enrica auttoi tulkitsemalla vaivoin puhuvan ohjaajan ohjeet näyttelijöille. Antonioni teki vielä 100:nnella vuosikymmenellään yhden elokuvan, kun hän ohjasi osion rakkaudesta ja seksuaalisestaseksuaalisuudesta kertovaan elokuvaan ''[[Eros (vuoden 2004 elokuva)|Eros]]'' (2004), johon omat osionsa tekivät myös [[Steven Soderbergh]] ja [[Wong Kar-wai]].<ref name="lyman"/>

Antonioni pyrki irtautumaan monissa teoksissaan juonivetoisesta elokuvasta ja kuvaamaan ihmisen mielenliikkeitä ja tajunnansisältöä. Ympäristöllä on usein tätä päämäärää kuvastava merkitys, ja esimerkiksi [[Peter von Bagh]] vertasi päähenkilöiden vaeltelua vastineena kirjallisuuden sisäiselle monologille.<ref name="bagh300">Bagh, s. 300.</ref> Arkkitehtuuri onkin Antionionin elokuvissa tyylillinen elementti, ja kriitikko [[Seymour Chatman]]in mukaan esimerkiksi elokuvissa ''Yö'' ja ''Kuumetta'' kaupunkinäkymät ovat elokuvan päähenkilöitä. Antonioni on tästä syystä yhdistetty usein kaupunkiympäristöjen kuvaajaksi, vaikka elokuvien roolihahmot eivät pystykään nauttimaan kaupunkilaiselämästään.<ref name="bacon">Bacon.</ref>