Ero sivun ”Kulttuurivallankumous” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p →‎Vanhan hävitys: - mittayksikkö
Rivi 59:
Opiskelijanuorison jälkeen myös Kiinan työläiset saivat marraskuusta 1966 alkaen luvan perustaa omia kaartejaan. Virallisten tunnusten mukaan toiminta ei saanut häiritä tuotantoa, mutta käytännössä tästä ei pidetty kiinni. Tehtaissa ja työpaikoilla syntyi usein kilpailevia kaarteja, joista osa tuki ja osa vastusti paikallista työnjohtoa. Huonommista eduista nauttineet työläiset tukivat yleensä ”kapinallisia”. Shanghaissa [[Wang Hongwen]] -nimisen työläisen johtama kapinallisryhmä asettui vastustamaan kaupungin johtoa, ja saatuaan Kulttuurivallankumouksen pienryhmän tuen se julisti tammikuussa 1967 Shanghain kaupunginjohdon ja puoluejohdon kokonaan erotetuksi. Kun Mao ylisti tätäkin tekoa, kapinalliset julistivat helmikuun alussa perustaneensa [[Shanghain kommuuni]]n, jonka esikuvana pidettiin vuoden 1871 [[Pariisin kommuuni]]a. ''Kansan Päivälehti'' yllytti kansanjoukkoja suorittamaan vastaavan ”vallanriiston” kaikkialla maassa. Tämä käynnisti ”tammikuun myrskynä” tunnetun tapahtumasarjan, jonka yhteydessä punakaartilaiset syrjäyttivät laillisen paikallishallinnon lähes kaikissa Kiinan piirikunnissa ja ottivat virastot haltuunsa. Samaa tapahtui myös keskushallinnon organisaatioissa ministeriöitä myöten. Useissa tapauksissa keskenään kilpailevat kaartit julistautuivat yhtäaikaa saman alueen vallankumoushallinnoksi, mikä johti aseellisiin yhteenottoihin.<ref name="KKH188">Paltemaa & Vuori 2012, s. 185, 188–193.</ref>
 
Kun eri puolilla Kiinaa julistettiin perustetuiksi kommuuneja, Mao alkoi pelätä menettävänsä otteensa vallankumoukseen. Niinpä keskuskomitea päätti hänen johdollaan 19. helmikuuta 1967, ettei kommuuneiksi saanut kutsua muita kuin vanhoja [[Kansankommuuni|kansankommuuneita]]. Armeija määrättiin ottamaan valta perustetuilta kommuuneilta ja asettamaan niiden tilalle kolmikantaperiaatteen mukaisia vallankumosukomiteioitavallankumouskomiteioita, joissa olisivat edustettuina armeija, puoluekaaderit ja ”kansanjoukot” eli punakaartit ja muut uudet joukkojärjestöt. Sotilaat toteuttivat käskyn ja korvasivat väkisin kaikki kommuunit – Shanghain kommuuni mukaanlukien – tällaisilla vallankumouskomiteoilla. Tämä kurinpalautus ärsytti suunnattomasti monia radikaaleja punakaartilaisia, varsinkin kun se merkitsi useissa tapauksissa vallan palauttamista hetkeä aiemmin syrjäytetyille ”konservatiiveille”. Pääosa armeijan komentajista ei kannattanut kulttuurivallankumousta ja alkoi nyt kritisoida Kulttuurivallankumouksen pienryhmän vasemmistoradikaaleja. Tämä julkinen kritiikki sai Maon muuttamaan asennoitumisensa. Nyt hän alkoi pelätä vanhoista kenraaleista ja puoluekaadereista lähtöisin olleen ”helmikuun vastavirran” pysäyttävän koko kulttuurivallankumouksen. Hän alkoi uudelleen suosia radikalismia ja salli Kulttuurivallankumouksen pienryhmän kasvattaa valtaansa entistäkin suuremmaksi. Armeijan mahdollisuuksia hillitä radikalismia heikennettiin ja aseiden käyttäminen punakaarteja vastaan kiellettiin.<ref name="KKH188" />
 
Heinäkuussa 1967 [[Wuhan]]in kaupungissa puhkesi [[Wuhanin välikohtaus|väkivaltainen yhteenotto]] konservatiivisten ja kapinallisten kaartilaisten välillä. Ensinmainitut olivat uhkailleet Kulttuurivallankumouksen pienryhmän jäseniä, jotka saivat tästä aiheen väittää tapahtunutta vallankaappausyritykseksi. Wuhaniin lähettettiin joukkoja kapinallisten kaartien tueksi ja Jiang Qing kehotti kaikkia Kiinan punakaarteja ”hyökkäämään voimalla”. Tämä ajoi koko Kiinan elokuussa 1967 ”elokuun anarkiana” tunnettuun sekasortoon. Elokuun aikana raportoitiin päivittäin kymmenistä aseellisista yhteenotoista eri puolilla maata. Vastakkain olleet kaartit olivat saaneet haltuunsa jo raskaitakin aseita kuten tykkejä ja panssarivaunuja, sillä armeijan osastoja oli liittynyt niihin. Taisteluissa syntyi enemmän kuolonuhreja kuin aiemmissa väkivaltaisuuksissa ja paljon sivullisiakin kuoli. Tämä tilanne pakotti Maon kääntymään lopullisesti järjestyksen palauttamisen puolelle.<ref>Paltemaa & Vuori 2012, s. 194–195.</ref>