Ero sivun ”Jigorō Kanō” versioiden välillä

Häntä kiusattiin aika paljon koulussa. Hän yritti keksiä keinoja välttää tätä tai puolustautua kiusaajia vastaan. Hän kuuli n. 15 vuotiaana [[Ju jutsu|Jū jutsusta]], jossa pienempi henkilö helposti pystyi päihittämään isompia vastustajia. Kovista yrityksistään huolimatta hän ei tahtonut löytää ketään, joka suostuisi opettamaan. Jigoron isällä oli Mikagen kylän kotitalon lisäksi toinen talo Maruyama-cho, Koishikawa-ku'ssa Tokioossa. Talosta piti huolta Ryuji Katagiri. Hän suostui opettamaan muutama perusliike Jigorōn ollessa 17 vuotias. Hän kuitenkin kehotti Jigorōa unohtamaan koko lajia, koska se oli katoamassa. Hänen isänsä ei myöskään antanut tukensa pojan jū jutsu harrastukselle. Jigorō sai tietää, että moni entinen jū jutsu taitaja nykyään toimi nikamanniksauttajina. Heillä ei ollut muodollista pätevyyttä tällaiseen, mutta he olivat jū jutsua harjoitettaessa oppineet korjaamaan sijoiltaan menneitä raajoja ja niveliä. Niinpä hän lähti koputtamaan jokaisen tällaisen niksauttajan ovea kysyen osasivatko he jū jutsua ja opettaisivatko he sitä hänelle. Aina tuli kielteinen vastaus ja tilanne vaikutti jo lohduttomalta. Hän oli juuri täyttänyt 18 v. hän kolkutti tohtori Teinosuke Yagin ovea. Yagi tunsi TensinTenjin Shinyo Ryūn päämiehen Hachinosuke Fukudan (1827-1879). Yagi ohjasi Jigorōn Fukudan luokse. Fukuda oli jalo mies ja Jigorō oppi häneltä paljon. Fukuda piti myös Jigorōsta. Fukuda ehti opettaa Jigorōa reilun vuoden ennen kuin hän yllättäen sairastui ja kuoli vain 52 vuoden ikäisenä. Fukudan leski pyysi Jigorō ottamaan vastaan mestarin arvon ja jatkamaan miesvainaajansa töitä. Hän ei pitänyt itsensä tarpeeksi pätevänä, muttei voinut kieltäytyä, koska leski pyysi niin hanakkaasti. Seuraava opettaja oli Tenjin Shinyo Ryūn Iso Masatomo (1818-81), joka jo oli 62v vanha, mutta erittäin vahva ja ketterä. Iso arvosti Jigorōn harjoitusintoa ja nopeaa kehitystä niin, että antoi Jigorōn itse vetää harjoituksia. Jigorōsta tuli Tenjin Shinyo Ryūn mestari. Isokaan ei ehtinyt opettaa Jigorō Kanōa kuin pari vuotta ennenkuin kuoli. Jigorō paloi innosta oppia jūjutsua. Hänen kärsi monet tuskat harjoitellessa lajia. Hän oli elävä todiste sanonnalle ”urheilija ei tervettä päivää näe”. Hän käytti Mankinko merkistä haudetta, jota sivelsi haavojensa päälle. Sen haju oli niin voimakas (ja paha), että hänen tuttavansa tiesivät Jigorōn olevan tulossa ennenkuin näkivät hänet.  

Seuraava opettaja oli Tsunetoshi Iikubo. Jigorō tapasi hänet vuonna 1881. Iikubo oli KitoKitō ryūn päämies. KitoKitō ryūn perustaja Sensai Ibaraki oli saanut kuuluisan Zen mestarin Takuan Sohon Zen-tunnustuksen (inka). Syksyllä 1883 Jigorō Kanō onnistui kovassa Randorissa ensimmäsitä kertaa heittää Iikuboa. Ei vain kerran vaan kolmasti. Tällöin Iikubo ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään opetettavaa Kanōlle. Lokakuussa 1883 Kanō-sensei sai myös KitoKitō Ryūn mestarin tunnustuksen.

Kanekichi, ''joka painoi n.100 kg. Kanō painoi n. 45 kg. Kanōlla ei ollut mitään mahdollisuutta päihittää kaksi kertaa painavampaa miestä ja sekö Kanōa pänni. Hänelle tuli pakkomiele voittaa kaveria.  Hän kokeili ensin eri sumo-tekniikoita. Kun näistä ei ollut apua hän rupesi tutkimaan kaikkia maailman eri taistelulajeja eri kirjoista. Yhdestä ulkomaalaisesta painia käsittelevästä kirjasta hän löysi  tekniikan "palomies kantaa " (fireman's carry). Tämä tepsi. Kanō nimesi tätä Kata Gurumaksi (olkapääpyörä).''

Tokyon poliisi alkoi kiin­nostua aseettomista itsepuo­lustuslajeista. He kääntyivät opetusministeriön puoleen, joka päätti järjestää kilpailun Yoshin Ryūn ja Kōdōkan Jūdōn välillä selvittääkseen kumpi olisi paras poliiseille. Elettiin vuotta, 1886 kun kyseiset koulut lähettivät 15 parasta oppilastaan kilpai­luun. Lopputulos oli murs­kaava. Kōdōkan 13 voittoa ja kaksi tasapeliä. D.F Draeger ilmoittaa kirjassaan Modern Bujutsu & Budo, että voittoja oli 12, tappioita 2 ja yksi tasapeli. Nästä otteluista erityisesti nuoren Saigo Shiron itseään paljon isompaa vastustajaa vastaan käytyä ottelua mainitaan. Hän voitti ottelun n. 15 minuutin jälkeen Yama Arashillaan Tämä oli jūdōlle reilu potku eteen­päin. Poliisit alkoivat harjoi­tella jūdōa, eikä aikaakaan, niin siitä opetettiin kouluissa ja armeijakin otti sen ohjelmiinsa.

Kanō-sensei luokitteli jūdō-harjoittelumotiivit kolmeen ryhmään: Rentai Ho - saadakseen hyvän kunnon; Shobu Ho - tullakseen teknisesti taitavaksi. Kun jokin näistä (tai molemmat yhdessä) ovat syynä jūdō-harjoitukseen puhutaan jūdōsta suppeassa mielessä (Kogi Jūdō). Kun tähän lisätään kolmas motiivi, Shushin Ho eli halu kehittää itsensä myös henkisesti puhutaan jūdōsta laajassa mielessä (Kyogi Jūdō). Lienee paikallaan sanoa, että kolmatta ei voi yksin harjoittaa vaan kaksi muuta on myös harjoitettavaa. Jotta Kanō-sensein visio budōn yhteiskunnallisesta vaikutuksesta kävisi toteen olisi jūdōn oltava nimenomaan Kyogi Jūdōa. Tekninen taito jää aina dōjōn, mutta henkisen taidon kantaa mukaansa arkielämään. Tämä ajatus sai mestarin sanomaan "Ei ole väliä miten terveellinen henkilö on. Jos hän ei ole hyödyksi yhteiskunnalle, on hänen olemassaolonsa turhaa."