Ero sivun ”Elinsiirto” versioiden välillä

Elinsiirrot aloitettiin Suomessa munuaisensiirrolla vuonna 1964. Nykyään maassa tehdään vuosittain noin 150-190 munuaisensiirtoa, 50 maksansiirtoa, 30 sydämensiirtoa, yli 200 sarveiskalvonsiirtoa ja 125 luuytimen- tai veren kantasolujen siirtoa. Suomessa tehtyjen elinsiirtojen tulokset ovat kansainvälisesti mitattuna erittäin hyvätasoisia: munuaissiirteen saaneista elossa on viiden vuoden kuluttua 91 prosenttia, maksansiirtopotilaista 80–90 prosenttia ja sydänsiirtopotilaista noin 70 prosenttia. Toistaiseksi Suomessa ei siirretä haimaa tai ohutsuolta, vaikka molemmat ovat teknisesti mahdollisia. Vaikka elinten luovuttajien määrä Suomessa on muihin länsimaihin verrattuna ollut kohtuullinen, luovuttajista esimerkiksi munuaisen- ja maksansiirtoon on jatkuvasti pulaa. Keskimääräinen jonotusaika 2000-luvulla ensimmäiseen munuaisensiirtoon on ollut noin vuosi ja maksansiirtoon 45 päivää. Munuaisensiirtojen tarve kasvaa tulevaisuudessa, kun tyypin II [[diabetes|diabeteksen]] esiintyvyys ja dialyysihoidon tarve lisääntyvät.<ref name="salmela"/><ref name="jalanko">Jalanko H, Mäkisalo H (2004). "Mitä siirrämme tulevaisuudessa?" Duodecim 120(11):1355-7.</ref>

 

 

Elinsiirtotoiminnassa Suomessa noudatetaan ''Lakia ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä'' ([http://www.finlex.fi/linkit/ajansd/20010101 101/2001]). Lain mukaan kuolleelta ihmiseltä voidaan irrottaa elimiä ja kudoksia, jollei ole syytä olettaa, että vainaja eläessään olisi vastustanut sitä tai että hänen lähiomaisensa tai muu läheinen vastustaisivat sitä. Jos ihminen eläessään on antanut suostumuksensa elimien ja kudoksien irrottamiseen, toimenpide voidaan lain mukaan suorittaa lähiomaisen tai muun läheisen kiellosta huolimatta. Kuitenkin käytännössä lääkintähenkilöstö noudattaa usein lähiomaisten tahtoa ja jättää läheisten vastustuksesta elinsiirron suorittamatta, vaikka luovuttaja olisi siihen eläessään suostunut.