Jo ennen toista maailmansotaa, Shockley ja fyysikko Walter Brattain olivat yrittäneet rakentaa puolijohdevahvistimen, mutta he epäonnistuivat.<ref name="Bill Shockley 2"/> Pian toisen maailmansodan jälkeen elektroniputken korvaamiseksi jollain toisella komponentilla Bellin puhelinlaboratoriossa perustettiin uudelleen tutkimusryhmä, jonka vetäjäksi valittiin William Shockley. Hän keräsi ryhmään useita kyvykkäitä tiedemiehiä, joista avainhenkilöitä olivat fyysikot John Bardeen ja Brattain.
Shockleyn tavoitteena oli vahvistin, jossa puolijohteessa kulkevan [[sähkövirta|sähkövirran]] suuruutta voitaisiin säätää [[sähkökenttä|sähkökentällä]]. Valitettavasti laitettaLaitetta ei saatu toimimaan eikä sähkökenttä näyttänyt tunkeutuvan aineeseen, jolloin Bardeen päätteli, että varaukset puolijohteen pinnassa estivät kentän tunkeutumisen syvemmälle puolijohteeseen. Bardeen ja Brattain työskentelivät tämän ongelman ratkaisemiseksi käytännössä ilman Shockleyta, kun he onnistuivat puolivahingossa saamaan ensimmäisen transistorin toimimaan joulukuun 16. päivänä [[1947]]. Ensimmäisenä transistorivahvistimena toimi [[germanium]]pala, johon toisiaan lähelle oli kytketty kultakontaktit. Tällaista transistoria kutsuttiin [[:en:point contact transistor | pistekontaktitransistoriksi]]. Komponentti nimettiin Bellin laboratoriossa transistoriksi siksi, että laitteessa virta ohjasi jännitettä, eli kyseessä oli transresistanssi (siirtoresistanssi). Transistori on siis lyhenne transresistanssista. <ref name="Lehto">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/transistori_60_v_maailma_mullistui_puolivahingossa | Nimeke = Transistori 60 v. Maailma mullistui puolivahingossa | Tekijä = Lehto, Arto | Julkaisu = Tiede | Viitattu =20.1.2014 | }}</ref>
Shockley oli ylpeä Bardeenin ja Brattainin saavutuksesta kehittää pistekontaktitransistori. Toisaalta hän oli raivoissaan, koska he olivat onnistuneet siinä missä hän oli itse epäonnistunut. <ref name="Bill Shockley 2"/>
