Ero sivun ”Nauhuri” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p →Historia: muot |
|||
Rivi 8:
[[Tiedosto:SONY WM-D6C.jpg|thumb|200px|Sonyn puoliammattilaiskäyttöön valmistama kannettava kasettinauhuri WM-D6C]]
[[Tiedosto:MicrocassetteEquipment.jpg|thumb|200px|Sanelukoneiksi tarkoitettuja mikrokasettinauhureita, joista parhaimmilla voidaan toistaa myös musiikkia.]]
Äänen tallennusta [[magnetismi]]a hyväksikäyttäen kokeiltiin jo kauan ennen ensimmäisten toimivien magnetofonien markkinoille tuloa. [[Tanska]]laista [[Valdemar Poulsen]]ia pidetään alan pioneerina, sillä hän rakensi suuria rautalankakeloja käyttäneen ''telegrafonin'' jo 1898. Keksintö esiteltiin [[Pariisin maailmannäyttely]]ssä 1900, mutta sille ei löytynyt käyttöä, koska ilman sähköistä [[Vahvistin|vahvistusta]] ääntä ei saanut kuuluviin.<ref name="ee1">[[Pekka Gronow]], Ilpo Saunio: Äänilevyn historia (sivu 255), WSOY 1990, ISBN 951-0-16155-1</ref>
1930-luvulla [[Putkivahvistin|putkivahvistimien]] myötä Poulsenin keksinnön pohjalta kehitettiin toimivia laitteita. [[BBC]] oli ensimmäisiä radioyhtiöitä, joka hyödynsi nauhuria siirtomaalähetyksissään. 1935 saksalainen [[AEG]] esitteli uudenlaista tallennusmateriaalia käyttävän laitteen, jonka se nimesi ''magnetofoniksi''. Teräslangan sijasta magnetofoni käytti metallioksidilla pinnoitettua paperinauhaa, jonka nopeus oli 76 cm sekunnissa. Magnetofonista tuli sittemmin [[Synonymia|yleisnimi]] kaikille nauhureille, vaikka se oli alun perin vain eräs lajityypin markkinointinimi. Suomessa [[Yleisradio]] kokeili magnetofonia vuoden 1940 [[Helsingin olympialaiset|Helsingin olympialaisia]] varten, jotka jäivät pitämättä.<ref name="ee1"/>
[[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] jälkeen AEG:n magnetofoni siirtyi sotasaaliina [[Yhdysvallat|Yhdysvaltoihin]], jossa [[Ampex|Ampex-yhtiö]] teki laitteesta oman versionsa vuonna 1948. [[Bing Crosby]] otti John T Mullinin rakentaman nauhurin prototyypin käyttöönsä radiolähetystensä ennaltakoostamiseen ja editointiin jo 1947. Keksintö levisi nopeasti radioyhtiöihin, levystudioihin ja lopulta kotikäyttöön.<ref>[[Pekka Gronow]], Ilpo Saunio: Äänilevyn historia (sivut 255–256), WSOY 1990, ISBN 951-0-16155-1</ref><ref>Chaline sivut 151-152</ref> Varsinkin opetuskäytössä nauhuri oli uraauurtava, sillä sen avulla voitiin kieliä opiskella ilman henkilökohtaista opettajaa kielistudioissa ja vaikkapa auton kasettinauhurilla tien päällä. 1960-luvulla neliraitanauhureiden yleistyttyä monet kokeelliset pop- ja rockyhtyeet, kuten [[The Beatles]] ja [[Jimi Hendrix]], käyttivät tekniikkaa levytyksissään ennen kuulumattomalla tavalla.
| |||