Ero sivun ”Watergate-skandaali” versioiden välillä

[[Yhdysvaltain presidentinvaalit 1972]] pidettiin marraskuussa. [[Demokraattinen puolue (USA)|Demokraattisen puolueen]] vaalikampanjaa käytiin Watergate-hotellista käsin. Lauantaina 17. kesäkuuta 1972 hotellissa työskennellyt vartija Frank Wills huomasi oveen kiinnitetyn teipinpalasen, joka piti kellarin portaikon ja pysäköintihallin välistä ovea auki. Wills arveli sen jääneen siivoojilta ja poisti sen, mutta myöhemmin palatessaan huomasi, että ovi oli jälleen teipattu auki. Tällöin Wills soitti poliisille.

 

Poliisi löysi ja pidätti viisi miestä ([[Bernard Barker]]in, [[Virgilio González]]in, [[Eugenio Martínez]]in, [[James W. McCord, Jr.]]:n ja [[Frank Sturgis]]in) syytettynä Demokraattisen puolueen yleishallinnosta vastaavan Democratic National Commitee -organisaation toimistoon murtautumisesta. Miehet olivat murtautuneet toimistoon myös edellisenä iltana ja he olivat palanneet ainoastaan korjaamaan epäkuntoon menneitä kuuntelulaitteita sekä mahdollisesti valokuvaamaan dokumentteja.

 

McCordin lompakosta löytyi [[E. Howard Hunt]]in puhelinnumero. Hunt oli aikaisemmin työskennellyt presidentin uudelleenvalintaa ajaneessa komiteassa (lyh. CRP, mutta komiteaa alettiin pian kutsua termillä CREEP, engl. ''hyypiö''), joten murtomiehillä oletettiin olevan yhteys johonkin presidentin alaiseen. Asiaa ei kuitenkaan voitu todistaa.<ref name=hss /> Nixonin lehdistösihteeri [[Ron Ziegler]] kuittasi koko sotkun ”kolmannen luokan murtojuttuna”.

 

McCord ilmoitti kuulusteluissa olevansa [[CIA|CIA:n]] agentti. Washingtonin piirisyyttäjän toimisto alkoi tutkia McCordin ja keskustiedustelupalvelun välisiä yhteyksiä, ja totesi lopulta McCordin saaneen rahoitusta CRP:ltä. ''[[Washington Post]]in'' toimittaja [[Bob Woodward]] oli myös paikalla syytteenluvussa, ja hän alkoi tutkia murtoa [[Carl Bernstein]]in kanssa seuraavien kuukausien aikana.

 

 

Presidentti Nixon ja Valkoisen talon [[H. R. Haldeman|H. R. ”Bob” Haldeman]] keskustelivat 23. kesäkuuta mahdollisuudesta käyttää CIA:ta FBI:n tutkimuksien jarruttamiseksi. Keskustelu nauhoitettiin, mikä oli Nixonin suosima vakiokäytäntö, joka tosin pidettiin salassa. Nixon pyysi CIA:ta jarruttamaan FBI:n rikostutkimuksia ja väitti, että kyseessä oli kansallinen turvallisuus. Itse asiassa rikos ja monet muut likaiset temput oli tehty CRP:n nimissä, pääosin Huntin ja [[G. Gordon Liddy]]n alaisuudessa. He olivat myös työskennelleet Valkoisen talon erikoistutkintaryhmässä, jonka lempinimi oli ”putkimiehet”. Ryhmän tehtävänä oli tutkia tietovuotoja, joista hallinto ei halunnut suuren yleisön tietävän, sekä suorittaa demokraattien ja sodanvastustajien vastaisia operaatioita.

 

Vielä tänäänkin kiistellään siitä, kuinka paljon Valkoisen talon keskeisillä hahmoilla (kuten [[John Mitchell]], H. R. ”Bob” Haldeman, [[Charles Colson]] ja [[John Ehrlichman]] sekä Nixon itse) oli osaa näiden tapahtumien suunnittelussa. CRP:n johtajana Mitchell hyväksyi yhdessä kampanjajohtaja [[Jeb Stuart Magruder]]in ja [[Fred LaRue]]n kanssa Huntin ja Liddyn vakoilusuunnitelmat sekä murtautumisen toimistoon. On yhä epäselvää, oliko suunnitelmassa mukana korkeampia henkilöitä.

 

8. tammikuuta 1973 murtomiehet joutuivat Liddyn ja Huntin kanssa tuomiolle. McCordia ja Liddyä lukuun ottamatta kaikki myönsivät syyllisyytensä, mutta jokainen tuomittiin osallisuudesta salaliittoon, murtautumisesta ja salakuuntelusta. CRP oli maksanut syyllisille, jotta nämä tunnustaisivat syyllisyytensä, mutteivät sanoisi mitään. Tämä suututti tuomari [[John Sirica]]a niin paljon, että hän antoi 30 vuoden vankeusrangaistukset, mutta vihjasi, että rangaistukset lyhenisivät, mikäli ryhmä olisi yhteistyöhaluisempi. McCord suostui ja kertoi CRP:n osallisuudesta murtoon ja murtomiesten lahjomiseen.