9. divisioonan esikunnalle oli jo joulukuun lopulla selvinnyt, että Raatteen tien suunnassa eteni kokonainen neuvostodivisioona (puna-armeijan [[Neuvostoliiton 44. divisioona]]).<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.282</ref> Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista "suomalaiskauhua". Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään. Jälkikäteen suoritetussa tutkimuksessa asemien läheltä (puolen kilometrin säteellä) ei ollut löytynyt suomalaisten tekemiä latuja. Puna-armeijan 44. divisioona kuului periaatteessa neuvostoliiton taistelukykyisimpiin yhtymiin. Divisioona oli osallistunut Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan [[Puola]]n itäosien miehitykseen. Jo tuolloin divisioonassa oli ilmennyt kurinpidollisia ongelmia ja Suomen vastaiselle rintamalle siirtymisen aikana divisioonasta karkasi 69 miestä. Divisioonan oman, sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan.<ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" ss.140-141</ref>
Suomalaisjoukot aloittivat Pohjois-Suomen Ryhmältä saamansa käskyn (puna-armeijan [[44. divisioona]]ndivisioonan tuhoaminen) edellyttämät valmistelut samanaikaisesti kun osa joukoista oli vielä Suomussalmen alueella ns. maaston puhdistustehtävissä. Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle siirrettiin II/JR 27, joka otti samalla rintamavastuun alueella irrottaen mm. SissiP 1:n joukot aluksi divisioonan reserviksi. Mainittu pataljoona sai kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä hyökkäyskäskyn, jonka mukaan sen tuli edetä etelän kautta kiertäen Haukilan kylä seudulla itään johtavalle tielle Kuomasjoella taistelevien neuvostojoukkojen selustaan. 1. tammikuuta 1940 pataljoona oli siirtymässä hyökkäysasemiin ja sai samalla kosketuksen puna-armeijan joukkoihin (joiden olisi tehtävänsä mukaan kierrettävä etelän kautta suomalaisjoukkojen selustaan). Nelituntisen taistelun seurauksena suomalaiset saivat työnnettyä vastassa ollutta neuvostopataljoonaa taaksepäin, mutta suomalaishyökkäys pysähtyi puna-armeijan varustettujen asemien eteen noin kilometrin etenemisen jälkeen. Päivän aikana kaikki alueelle keskitetyt joukot alistettiin eversti Siilasvuolle, joka laati esikuntansa tuella oman hyökkäyssuunnitelmansa. Alkuperäisestä kaksipuoliseen (etelästä ja pohjoisesta) saarrostukseen perustuvasta suunnitelmasta luovuttiin ja hyökkäys päätettiin toteuttaa vain eteläsuunnasta saarrostaen. Suomalaiset aloittivat päivän aikana ensimmäiset hyökkäyksensä etelän kautta kiertävillä joukoillaan ja jatkoivat jo aloitettujen tielinjojen rakennustöitä, lisäsivät tiedusteluaan neuvostojoukkojen suuntaan sekä aloittivat siirtymismarssinsa käskettyihin lähtöasemiin.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.284-285</ref>
Päivän aikana suomalaisten JR 27 aloitti hyökkäyksensä Kuivasjärven eteläpuolelta neuvostojoukkojen sivustasta pyrkien katkaisemaan Raatteeseen johtavaa tietä Haukilassa. I/JR 27:n onnistui edetä neuvostojoukkojen niitä havaitsematta aivan Raatteen tien tuntumaan illan hämärtyessä. Pataljoonan onnistui yllättää puna-armeijan tykistöaseman tuhoten sen miehistön pari kilometriä Haukilan kylästä itään. Samalla pataljoonan onnistui tuhota kohti itää matkalla olleen autokolonnan. Raatteen tietä ei suoranaisesti saatu neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi katkaistua, mutta suomalaisten onnistui estää tielinjan käyttäminen omalla tulellaan.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.286</ref>
