Ero sivun ”Iron Butterfly” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 20:
==Yhtyeen vaiheet==
===1966-1971===
Yhtye perustettiin [[San Diego]]ssa [[Kalifornia]]ssa vuonna [[1966]] kahden kilpailevan paikallisen yhtyeen yhdistettyä voimansa.<ref name="bushy">http://www.drumheadmag.com/web/feature.php?id=14 Ron Bushyn haastattelu Drumhead Magazinen kotisivulla</ref> Nimi Iron Butterfly on kontrasti yhtyeen musiikista, jossa oli niin raskaita (iron = rauta) kuin kevyempiäkin (butterfly = perhonen) sävyjä.<ref name="bushy"/><ref name="ingle">http://www.storyofthestars.com/iron_butterfly.htm Doug Inglen haastattelu</ref> Ensimmäiseen levyttävään kokoonpanoon kuuluivat kosketinsoittaja-vokalisti [[Doug Ingle]], rumpali [[Ron Bushy]], kitaristi [[Danny Weis]], basisti [[Jerry Penrod]] ja perkussionisti-vokalisti [[Darryl DeLoach]]. Yhtyeen äänimaailmassa suuressa roolissa olivat Inglen urut ja goottihenkinen laulutyyli sekä Weisin säröinen kitarointi. Yhtye sai kiinnitykset [[Los Angeles]]in Whisky a go go- ja Galaxy-klubeille ja näkyvyyden myötä se sai levytyssopimuksen [[Atlantic]]-yhtiön alamerkiltä ATCO:lta.<ref name="bushy"/> Ensimmäinen albumi ''[[Heavy (Iron Butterflyn albumi)|Heavy]]'' nauhoitettiin loppuvuodesta [[1967]]. Levytyksen jälkeen DeLoach, Weis ja Penrod jättivät yhtyeen sisäisten ristiriitojen takia<ref name="weis">http://www.rhinoceros-group.com/dannyweis.htm Danny Weisin haastattelu Rhinocerosin kotisivuilla</ref> ja heidät korvasi basisti [[Lee Dorman]] ja vasta 17-vuotias kitaristi [[Erik Braunn]]. Weis ja Penrod perustivat myöhemmin [[Rhinoceros]]-nimisen yhtyeen.▼
▲Yhtye perustettiin [[San Diego]]ssa [[Kalifornia]]ssa vuonna [[1966]] kahden kilpailevan paikallisen yhtyeen yhdistettyä voimansa.<ref name="bushy">http://www.drumheadmag.com/web/feature.php?id=14 Ron Bushyn haastattelu Drumhead Magazinen kotisivulla</ref> Nimi Iron Butterfly on kontrasti yhtyeen musiikista, jossa oli niin raskaita (iron = rauta) kuin kevyempiäkin (butterfly = perhonen) sävyjä.<ref name="bushy"/><ref name="ingle">http://www.storyofthestars.com/iron_butterfly.htm Doug Inglen haastattelu</ref> Ensimmäiseen levyttävään kokoonpanoon kuuluivat kosketinsoittaja-vokalisti [[Doug Ingle]], rumpali [[Ron Bushy]], kitaristi [[Danny Weis]], basisti [[Jerry Penrod]] ja perkussionisti-vokalisti [[Darryl DeLoach]]. Yhtyeen äänimaailmassa suuressa roolissa olivat Inglen urut ja goottihenkinen laulutyyli sekä Weisin säröinen kitarointi. Yhtye sai kiinnitykset [[Los Angeles]]in Whisky a go go- ja Galaxy-klubeille ja näkyvyyden myötä se sai levytyssopimuksen [[Atlantic]]-yhtiön alamerkiltä ATCO:lta.<ref name="bushy"/> Ensimmäinen albumi ''[[Heavy (Iron Butterflyn albumi)|Heavy]]'' nauhoitettiin loppuvuodesta [[1967]]. Levytyksen jälkeen DeLoach, Weis ja Penrod jättivät yhtyeen sisäisten ristiriitojen takia<ref name="weis">http://www.rhinoceros-group.com/dannyweis.htm Danny Weisin haastattelu Rhinocerosin kotisivuilla</ref> ja heidät korvasi basisti [[Lee Dorman]] ja vasta 17-vuotias kitaristi [[Erik Braunn]] (synt. Rick Davis, käyttänyt myös nimeä Erik Brann).<ref name="braunn2"/> Weis ja Penrod perustivat myöhemmin [[Rhinoceros]]-nimisen yhtyeen.
''Heavy'' julkaistiin tammikuussa [[1968]] ja se nousi ilman tuohon aikaan tärkeää singlemenestystä sijalle 78 [[Yhdysvallat|Yhdysvaltain]] albumilistalla ja möi lopulta kultaa. Albumi sisälsi suoraviivaisia rock- ja pop-kappaleita kuten "Unconscious Power" ja "Gentle As It May Seem" ja psykedeelisiä, raskassävyisempiä kappaleita kuten "Possession" ja yhtyeen tunnetuimpiin kuuluvan "Iron Butterfly Theme". Albumin myötä yhtye sai maanlaajuista näkyvyyttä ja pääsi esiintymään isommille areenoilla mm. [[The Doors]]in ja [[Jefferson Airplane]]n kaltaisten isojen nimien lämmittelijänä.<ref name="ingle"/> Huhtikuussa 1968 yhtye esiintyi [[New York]]in Fillmore Eastissa ja nauhoitukset julkaistiin vuonna [[2011]] nimellä ''[[Fillmore East 1968]]''.
Kesäkuussa 1968 julkaistiin ''[[In-A-Gadda-Da-Vida]]'', yhtyeen tunnetuin ja myydyin albumi. Se muistetaan eteenkin 17 minuuttia pitkästä nimikappaleestaan, jossa on suoraviivainen, heavy metal-tyylinen kitarariffi, pitkät urku- ja kitarasoolot sekä poikkeuksellisesti myös rumpusoolo keskellä kappaletta. Nimi tulee sanoista "In the Garden of Eden". Tarinan mukaan kappaleen säveltäjä Doug Ingle esitteli kappaleen päihtyneenä muille jäsenille ja rumpali Ron Bushy kirjoitti Inglen epäselvästi lausumat sanat foneettisesti ylös.<ref name="bushy"/> Albumi nousi korkeimmillaan Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 4 ja pysyi listalla lopulta yhteensä 140 viikkoa, joista 81 viikkoa top tenissa.<ref name="ibhistory">http://www.ironbutterfly.com/biography1.php?view=1 historia yhtyeen kotisivustolla</ref><ref name="pophistory"/> Vuoden 1968 loppuun mennessä albumi möi kultaa ja siitä tuli myöhemmin ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi, kun formaatti kehitettiin vuonna [[1976]].<ref name="pophistory"/><ref name="bushy"/><ref name="ibhistory"/> Tähän päivään mennessä albumi on myynyt n. 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.<ref name="pophistory"/> Se oli myös Atlantic Recordsin myydyin albumi ennen kuin ''[[Led Zeppelin IV]]'' ohitti sen. Nimikappale julkaistiin lyhennettynä 3 minuutin singlenä ja myös siitä tuli top 30-hitti ja radiosuosikki.<ref name="pophistory"/> Albumin myötä yhtyeestä tuli iso nimi ja se isoja kiertueita pääesiintyjänä ja sen lämmittelijänä toimi alkuvuodesta [[1969]] mm. hiljattain perustettu [[Led Zeppelin]], joka oli ottanut nimeensä inspiraatiota Iron Butterflylta (Led Zeppelin = "lyijy zeppeliini").<ref name="bushy"/>
Helmikuussa 1969 julkaistu ''[[Ball (Iron Butterflyn albumi)|Ball]]'' möi myös kultaa, mutta ei ollut niin iso menestys kuin edeltäjänsä. Musiikillisesti albumi jatkoi yhtyeen tummasävyistä linjaa, mutta sisälsi myös melodisempaakin materiaalia. Albumilta nousi kaksi pienempää singlehittiä "Soul Experience" ja "In the Time of Our Lives". Elokuussa 1969 yhtyeen piti esiintyä legendaarisiksi muodostuneilla [[Woodstock]]in festivaaleilla, mutta liikenneruuhkien ja tiettävästi yhtyeen managerin kohtuuttomien vaatimusten vuoksi yhtye ei koskaan päässyt lentokentältä festivaalialueelle.<ref name="woodstock">http://www.sandiegoreader.com/news/2009/aug/12/blurt4/ artikkeli Woodstockista ja Iron Butterflysta</ref><ref name="bushy"/>
Braunnin tilalle seuraavan albumin levytyksiin tulivat kitaristit [[Larry "Rhino" Reinhardt]] ja [[Mike Pinera]] jotka jäivät myös kiertuekokoonpanoon.<ref name="perfect"/> Vuoden 1970 elokuussa julkaistu ''[[Metamorphosis (Iron Butterflyn albumi)|Metamorphosis]]'' ei menestynyt myynnillisesti enää edeltäjiensä tavoin, vaikkakin se nousi kuitenkin sijalle 16 Yhdysvaltain albumilistalla ja kappaleesta "Easy Rider (Let the Wind Pay the Way)" julkaistu single nousi sijalle 66 singlelistalla, ollen yhtyeen toiseksi suurin singlemenestys. Albumilla yhtye vei musiikkiaan enemmän kaupallisempaan suuntaan.<ref name="perfect"/> Albumia seuranneen kiertueen jälkeen Doug Ingle lähti yhtyeestä kyllästyneenä loputtomiin kiertueisiin ja samalla yhtye hajosi.<ref name="ingle"/><ref name="perfect"/> Ingle vetäytyi musiikkimaailmasta ja Dorman ja Reinhardt perustivat [[Captain Beyond]]-yhtyeen. ▼
Iron Butterfly teki paluun vuonna [[1974]] Ron Bushyn ja Erik Braunnin johdolla<ref name="bushy"/> ja julkaisi vuonna [[1975]] studioalbumit ''[[Scorching Beauty]]'' ja ''[[Sun and Steel]]'' ilman suurempaa kaupallista menestystä. Nämä ovat toistaiseksi myös yhtyeen viimeisimmät studioalbumit. Vuoden [[1977]] jälkeen yhtye ollut toiminnassa vaihtelevin kokoonpanoin. Mukana ovat olleet vuoroin lähes kaikki yhtyeessä vuosina 1968-1971 vaikuttaneet jäsenet. Vuonna [[1988]] ''[[In-A-Gadda-Da-Vida]]''-albumin tehnyt kokoonpano Ingle, Braunn, Dorman ja Bushy esiintyi Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlissa. Tiettävästi myös iso levytyssopimus oli tuolloin tarjolla ja maailmankiertue [[Yes]]-yhtyeen lämmittelijänä suunnitteilla, mutta nämä jäivät kuitenkin toteutumatta.<ref name="braunn">http://erikbraunn.net/history.html historia Erik Braunnin kotisivuilla</ref>
Yhtyeen historiaa ovat varjostaneet useat kuolintapaukset. 1970-luvulla yhtyeessä soittaneen basistin [[Philip Taylor Kramer]]in ruumis löydettiin vuonna [[1999]] [[Malibu]]n lähettyviltä Decker Canyonin pohjalta. Hän oli tiettävästi tehnyt itsemurhan ajettuaan autonsa rotkoon neljä vuotta aiemmin.<ref name="kramer">http://www.historicmysteries.com/philip-taylor-kramer/ artikkeli Philip Taylor Kramerin kuolemasta</ref> Vuonna [[1978]] yhtyeen basisti [[Keith Ellis]] menehtyi yhtyeen kiertueella Saksassa ja vuonna [[1985]] myöskin bassoa yhtyeessä soittanut [[Kurtis Teal]] menehtyi sydänongelmiin. Muista vanhemmista jäsenistä kitaristi Erik Braunn menehtyi heinäkuussa [[2003]] myöskin sydänongelmiin<ref name="braunn2">http://www.blogofdeath.com/2003/07/31/erik-braunn/ artikkeli Erik Braunnin kuolemasta</ref> ja laulaja/perkussionisti Darryl DeLoach vuotta aiemmin [[maksasyöpä]]än.<ref name="sandiego">http://www.sandiegoreader.com/bands/iron-butterfly/ artikkeli yhtyeestä San Diego Reader-lehden sivustolla</ref> Kitaristi Larry "Rhino" Reinhardt kuoli vuonna [[2012]] [[maksakirroosi]]in.<ref name="sandiego"/>
Viimeisimpään vuosina [[2005]]-[[2012]] toimineeseen kokoonpanoon kuuluivat Dormanin ja Bushyn lisäksi kitaristi [[Charlie Marinkovich]] ja kosketinsoittaja-vokalisti [[Martin Gerschwitz]]. Vuonna [[2010]] yhtye palkittiin pitkästä urastaan San Diego Music Awards-gaalassa.<ref name="sandiego"/>
▲Helmikuussa 1969 julkaistu ''[[Ball (Iron Butterflyn albumi)|Ball]]'' möi myös kultaa, mutta ei ollut niin iso menestys kuin edeltäjänsä. Musiikillisesti albumi jatkoi yhtyeen tummasävyistä linjaa, mutta sisälsi myös melodisempaakin materiaalia. Albumilta nousi kaksi pienempää singlehittiä "Soul Experience" ja "In the Time of Our Lives". Kova kiertäminen alkoi kuitenkin vaatia veronsa ja nuori kitaristi Erik Braunn jätti yhtyeen loppuvuodesta 1969 terveydellisistä syistä.<ref name="perfect">http://www.furious.com/perfect/ironbutterfly.html artikkeli yhtyeestä Perfect Sound Forever-sivustolla</ref> Vuoden 1970 alussa julkaistiin live-albumi ''[[Live (Iron Butterflyn albumi)|Live]]'', joka sisälsi nauhoituksia edellisvuodelta ja mm. 19 minuutin version "In-A-Gadda-Da-Vida"-kappaleesta. Braunn perusti vuonna [[1970]] [[Flintwhistle]]-nimisen yhtyeen, jossa soitti mm. Iron Butterflyn alkuperäisjäsen Darryl DeLoach.
Tällä hetkellä ([[2014]]) yhtye toiminta on pysähdyksissä Bushyn sairastelun<ref name="ironbutterfly"/> ja Dormanin joulukuussa 2012 sydänongelmien vuoksi tapahtuneen kuoleman johdosta.<ref name="dorman">http://www.nytimes.com/2012/12/23/arts/music/lee-dorman-bass-guitarist-for-iron-butterfly-dies-at-70.html?_r=0 artikkeli Lee Dormanin kuolemasta NY Times-lehden kotisivustolla</ref> Kitaristi Charlie Marinkovich kertoi vuonna [[2013]] yhtyeen virallisilla kotisivuilla jättäneensä yhtyeen ja lisäsi, että yhtye ei tule jatkamaan ilman alkuperäisjäseniään.<ref name="ironbutterfly">http://www.ironbutterfly.com/news1.php uutinen yhtyeen kotisivustolla</ref>
▲Braunnin tilalle seuraavan albumin levytyksiin tulivat kitaristit [[Larry "Rhino" Reinhardt]] ja [[Mike Pinera]] jotka jäivät myös kiertuekokoonpanoon.<ref name="perfect"/> Vuoden 1970 elokuussa julkaistu ''[[Metamorphosis (Iron Butterflyn albumi)|Metamorphosis]]'' ei menestynyt myynnillisesti enää edeltäjiensä tavoin, vaikkakin se nousi kuitenkin sijalle 16 Yhdysvaltain albumilistalla ja kappaleesta "Easy Rider (Let the Wind Pay the Way)" julkaistu single nousi sijalle 66 singlelistalla, ollen yhtyeen toiseksi suurin singlemenestys. Albumilla yhtye vei musiikkiaan enemmän kaupallisempaan suuntaan.<ref name="perfect"/> Albumia seuranneen kiertueen jälkeen Doug Ingle lähti yhtyeestä kyllästyneenä loputtomiin kiertueisiin ja samalla yhtye hajosi.<ref name="perfect"/> Ingle vetäytyi musiikkimaailmasta ja Dorman ja Reinhardt perustivat [[Captain Beyond]]-yhtyeen.
==Diskografia==
| |||