Ero sivun ”Folkloristiikka” versioiden välillä

Suomalaisen folkloristiikan juuret ovat [[Mikael Agricola]]n [[psalttari]]n esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtia [[Elias Lönnrot]]in [[Kalevala]]sta (1835, 1849), josta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti. Isä ja poika [[Julius Krohn|Julius]] ja [[Kaarle Krohn]] kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän (joka tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä), joka tutki [[runo]]jen paikallisia variaatioita ja yritti rekonstruoida niiden alkumuodon ja alkuperäisen sanottavan ja tarkoituksen. Vuonna [[1935]] perinnearkisto karttui runsailla proosakertomusten, varsinkin tarinoiden kokoelmilla Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä. Maantieteellistä menetelmää alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksi [[Antti Aarne]] tutki sen avulla [[kansansatu]]ja ja [[Elsa Enäjärvi-Haavio]] kansanleikkejä. Runojen, proosakertomusten ja pienfolkloren kuten sananparsien, arvoitusten ja vitsien ohella folkloristiikan tutkimuskohteena ovat olleet toiminnalliset kokonaisuudet kuten leikit, tanssit, juhlat ja muut tavat sekä viime vuosikymmeninä yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ryhmien perinteet ja kulttuurit, esimerkiksi työväenperinne tai lastenperinne. 1960-luvulta lähtien folkloristiikka on laajentunut vanhoista kansanomaisista perinneaineksista kenttätutkimukseen, elävien perinteentaitajien ja myös urbaanien miljöiden ja modernien ilmiöiden tutkimukseen. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinnetekstien lisäksi niiden esiintymiskontekstin eli yhteisön, kertojat, esittäjät ja kuulijat sekä esitystilanteen.

 

 

Anna-Leena Siikala on nimitetty tieteen [[akateemikko|akateemikoksi]] kesäkuussa 2009. Aiempia akateemikoiksi nimitettyjä kansanrunoudentutkimuksen professoreita ovat olleet [[Martti Haavio]] ja [[Matti Kuusi]].