Todellinen suomalaisen oopperan läpimurto tapahtui 1970-luvulla, kun [[Joonas Kokkonen|Joonas Kokkosen]] ''[[Viimeiset kiusaukset]]'' (1975) ja [[Aulis Sallinen|Aulis Sallisen]] ''[[Ratsumies]]'' -oopperat ensiesitettiin. [[Korvat auki]] -yhdistyksen nuorten, jotka halusivat samastua eurooppalaiseen avantgardeen, piirissä teoksia alettiin pian pilkallisesti kutsua [[karvalakkiooppera|karvalakkioopperoiksi]] viitaten niiden musiikilliseenperinteiseksi konservatiivisuuteenkoettuun sävelkieleen ja takapajuisuuteenkansallisiin aiheisiin. Toisaalta juuri teosten ”karvalakkimaisuus” teki vaikutuksen niin kotimaiseen yleisöön, kriitikoihin kuin ulkomaisiin kuulijoihinkin. Teokset koettiin aidoksi ja raikkaaksi vaihtoehdoksi ajan [[modernismi|modernistiselle]] nykyoopperalle.<ref>{{Verkkoviite|Osoite=http://www.finnica.fi/seminaari/01/luennot/lampila.htm|Tekijä=Hannu-Ilari Lampila|Nimeke=Uusi suomalainen ooppera}}</ref> Sallisen ja Kokkosen oopperateokset saivat aikaan ennen näkemättömän oopperainnostuksen, joka on jatkunut aina 2000-luvulle asti. Oopperaa ryhdyttiin Suomessa esittämään laajasti myös ulkoilmanäyttämöillä ja toteuttamaan amatöörivoimin ”kyläoopperoissa”. Ooppera laajeni maassa myös suuren yleisön taidemuodoksi.<ref>{{Verkkoviite|Osoite=http://www.fimic.fi/fimic/fimic.nsf/mainframe?readform&568F70EB65A8E22242256BB5003AC33A|Julkaisija=FIMIC|Nimeke=Suomalainen oopperamusiikki – Lukijalle}}</ref> Suomalaiseen 1980-luvun ”oopperabuumiin”, joka ilmeni aikana, jolloin oopperaa pidettiin muualla maailmassa jo aikansa eläneenä taidemuotona, vaikutti osaltaan se, ettei Suomessa ollut vanhaa kuninkaallisen hovin musiikkiperinnettä. Yleisöä eivät siten sitoneet ennakkoasenteet oopperamusiikkia kohtaan.<ref name="hako"/> Oopperabuumiin vaikuttivat myös vuonna 1973 Kansallisoopperan ylikapellimestariksi valittu [[Ulf Söderblom]] ja oopperan pääjohtajana vuosina 1974–1983 toiminut [[Juhani Raiskinen]], jotka toivat voimakkaasti esiin sekä uutta että vanhempaa suomalaista oopperamusiikkia.<ref name="sininen laulu"/>
